2013/01/31

Playlist

Moikka ihanaiset! 

Tää päivä on mennyt kaaostellessa töissä ja järkyttyessä siitä miten ylimielisiä jotkut ihmiset samalla työpaikalla voi olla. Tai siis, että miten voi olla niin selkeästi pain in the ass!

Mutta ei siitä sen enempää. Paikat on niin sohjona eilisen ja toissapäiväisen jäljiltä, että päätin sallia itselleni yhden vapaaillan. Mä en pysty nostamaan vasenta kättä suoraksi sivulle tai taivuttamaan sitä taaksepäin. Ihan rentonakin sattuu olkapäähän. Veikkaan, että on vaan jumissa, mutta toisaalta ei tunnu ihan perus jumiltakaan. Sitten lisäksi reidet on kuin pökkelöt, minkä päälle alaselän viiltävä kipu = en pääse kyykkyyn. Joten ehkä on hyvä pitää yksi välipäivä ja sitten taas huomenna jatkaa siitä mihin jäin tiistain treeneissä.

Mutta mulla olisi teille yksi pieni pyyntö! Mun pitäisi päivittää mun treenimusat iPhoneen, mutta mitä biisejä - se onkin sitten ihan toinen juttu...Millaista musiikkia te kuuntelette treenatessanne? Olisiko teillä jotain hyviä treenibiisejä mielessä, joita ehdottomasti pitää saada lisoille! Nyt kaikki kaivamaan omia biisilistojaan, uusia ja vanhoja läpi ja omat ehdottomat lempparit esille!


Me veri sori for Instaphotos :(
Ps. Kymppitonni sivujen katsomisia rikki, kiitos teille! Puspus 

2013/01/29

Oppimisen ilo

Mori aloitti kolme viikkoa sitten koirakoulun. Niin ja onhan Mori ollut mulla jo 8 kuukautta, että koulutusta on jo aikaisemminkin harjoiteltu. Ja aina on pikkuinen Morkkis oppinut ennemmin tai myöhemmin sen, mitä sille on milloinkin opetettu. Mutta vasta eilen illalla koulussa ollessa oikeasti havahduin siihen, miten uskomattoman ihana koira mulla on murrosiästä huolimatta. Se on niin äärettömän fiksu pieni otus, en vain aikaisemmin ole osannut valjastaa sen fiksuja pieniä aivonystyröitä oikein. Olisi tyhmää jättää käyttämättä tuollainen aivokapasiteetti, mitä tuolla pienellä koirapahasella on! Mietin tuossa aikaisemmin, että jos Mori olisi ihminen, se olisi ihan varmasti Albert Einsteinin tasoa, vähintään!


Mori on ihan äärettömän hyvä touhuilukaveri, jos vaan jaksaisi aina itse touhuta sen kanssa tarpeeksi. Usein tuntuukin, että välistä aikaa koiralle on liian vähän. Tästä olen erittäin harmissani, sillä yhdessä touhuaminen tekisi hyvää meille molemmille. Aina, kun aikaa vain on yritän edes hetken touhuta Morin kanssa, leikkien tai kouluttaen. Onneksi en asu yksin, joten koira saa myös silloin kun mä olen töissä seuraa ja satunnaista aktivointia. Mun toiveissani olisi kuitenkin aloittaa jokin säännöllinen harrastus Morin kanssa, jolla saisin Morin pidettyä aktiivisena sekä itse oppisin oikeanlaisia koulutusmetodeja eri tilanteisiin valvovan, ulkopuolisen silmän alla. Me ollaan koirakoulun aikana molemmat opittu huimasti sekä toisistamme, että varmasti myös itsestämme. Ja meidän välinen suhde on ihan selvästi kehittynyt uudelle tasolle. Meidän suhde ei ole enää pentumaista roikkumista "äitihahmossa", vaan moleminpuoleista luottamusta ja kunnioitusta sekä yhteisymmärrystä. Luottoa ja uskoa siihen, että yhdessä toimimalla kaikki toimii paremmin kuin itse päättämällä. Ja mä olen hurjan ylpeä omasta koirastani sekä samalla myös itsestäni, että olen näinkin pitkälle oivalluksissani päässyt. Ja että me yhdessä päästään vaikka mihin jos halutaan.
Se, minne sitten koirakoulun jälkeen suunnataan, onkin sitten täysin toinen juttu...

2013/01/28

Maanantaiaamujen sietämätön keveys


Onneksi mun viikossani on edes yksi aamu, jolloin saan käynnistää itseni oikein pitkän kaavan mukaan, eikä kiireestä tarvitse murehtia. Vaikka kyse onkin maanantaiaamusta, niin nautin tästä silti yhtä paljon kuin jos tämä aamu olisikin lauantaiaamu tai keskiviikkoaamu. Istun keittiön pöydän ääressä nauttimassa pitkän kaavan mukaan rakennetusta aamupalastani samalla, kun ulkona sataa lunta. Mori istua nököttää sohvan käsinojan kulmalla ja tiirailee ulos ikkunasta. Kummallakaan meistä ei ole kiire mihinkään maanantaiaamuisin. Maanantait on sellaisia, jolloin me Morin kanssa vedetään aamut pidemmän kaavan mukaan.


Tänään oli tarkoitus mennä treenaamaan. Mutta rento aamu ja pidennetty yöuni vei voiton. Niinhän sitä usein sanotaan, että välissä täytyy myös levätä, jotta lihaksisto voi kehittyä. Paska tekosyy, myönnän. Treenaamisessa mun tavoitteena ei todellisuudessa ole mikään suoranaisesti konkreettinen esim. fitness-kisoihin pääsy, vaan tarkoituksena on pikemminkin kohentaa elämäntapoja oman kehoni takia iloisella mielellä. Olen luvannut itselleni, että aion treenata resurssieni mukaan vähintään kahdesti viikossa, useamminkin jos vain pystyn ja jaksan. Ja yritän myös kiinnittää huomiota syömiseeni, etten eläisi vain näkkileivällä ja maidolla, tai mäkkisafkalla.


Olen pienestä asti treenannut ja harjoitellut kovaa ja liikunnallisuus on minulla verissä. Teinivuosina, kun liikunta oli kuin kirosana ja kaverit veivät voiton kaikesta, ei ollut väliä mitä teki. Keho jatkoi kasvamistaan, eikä silloin monen tonnin kaloripommit haitanneet menoa, se kaikki käytettiin kasvamiseen kuitenkin. Pienenä olin aina se laihin ja timmein luokalla, vielä lukion alussakin olin pieni kuin mikä, mutta kun ratsastusta lukuunottamatta kaikki muu jäi, ja tilalle tuli roskaruoka, alkoholi jne, niin lukion loppuun mennessä mulle kasvoikin tissit, pieni maha ja jonkunnäköinen pylly. Sinänsä se ei haitannut, pikemminkin pelasti minut ja kehoni vääristyneeltä kuvalta ja anorektikon mittoihin tipahtamiselta. Muistan hyvin, miten radikaali muutos etenkin naisellisissa muodoissa tapahtui, sillä kaikki alusvaatteet meni uusiksi lukion loppuun mennessä.

En ole koskaan osannut tuijottaa suuhuni laittamieni asioiden kalorimääriä, sillä koskaan syömäni ruoka ei ole ilmestynyt suoraan kehooni merkiksi siitä, mitä olen tehnyt. Ehkä se onkin mun kiroukseni. Koska en näe konkreettista seurausta, niin en kiinnitä huomiota siihen mitä teen. Toisaalta se on hyvä asia, jos ajatellaan kehon ulkoista muotoa. Toisaalta taas ei...

Mutta jokainen meistä vanhenee aikanaan ja viime aikoina olen oikeasti tajunnut sen, etten ole enää se sama 16-vuotias, joka voi tunkea suuhunsa mitä tahansa miettimättä mitä siitä seuraa tai kuluttamatta sitä mihinkään. 21-vuotiaana ihmisen täytyy jo osata miettiä omaa kehoaan, jos haluaa pysyä kunnossa. Enkä nyt tarkoita, että 21 vuoden ikä olisi mikään rajapyykki, milloin tulisi alkaa miettimään omaa kehoaan! Moni havahtuu siihen jo paljon aikaisemmin, eikä se ole huono asia. Kasvuikä, jolloin nykytyyppinen salitreenaaminen on vaaraksi keholle, on mulla jo kaukana takana päin, joten voin keskittyä siihen, mitä haluan keholtani tulevaisuudessa. Haluanko, että rupsahdan kolme-neljäkymppisenä, vai haluanko olla se rautainen hyvinsäilynyt mimmi töissä, joka voi ehkä joskus olla inspiraationa jolleulle kehonsa kanssa taistelevalle. Totta helvetissä valitsen jälkimmäisen!


Aikaisemmin liikuntani on ollut säännöllisen epäsäännöllistä ja aika ajoin olen havahtunut siihen, kuinka treenipiikin aikana mulla olikin niin hyvät lihakset ja nyt ne on taas hävinneet mahamakkaran alle. Loppupeleissä siihen pisteeseen pääsy ei vaadi edelleenkään paljoa, mutta enää se piste ei riitä, että maha ei pullota kuin puolivälissä raskaana olevalla. Nyt vaaditaan enemmän.

Konkreettisen tavoitteen asettaminen on ollut vaikeaa, sillä tavoite ei ole niin ehdoton, kuten esim. fitness-malleiksi pyrkivillä tai kymmenen kiloa laihduttavilla. Olenkin pidempään pohtinut sitä, mihin tähtään itse. En fitness-mallimittoihin asti, mutta jonnekin sinne päin, ehkä. Eikä minun tarvitse lahduttaa (tästä jokainen on omaa mieltänsä, mutta itse olen tyytyväinen kehooni painon ja mittojen suhteen), pikemminkin vain vahvistaa kehoa ja pitää siitä huolta. Syksyllä mä lähden opiskelemaan liikunta-alaa, joten ihan rapakunnossa syksyllä en voi olla. Niinpä sitten ajatus lähti juoksemaan ja tuloksena hyvin sekavasti selitetty, mutta omassa päässä kirkkaana näkyvä kuva tavoitteesta...

Tavoitteenani on syksyyn kesään mennessä kiinteyttää kehoani ja lisätä lihasvoimaa pysyen kuitenkin naisellisen näköisenä; treenattuna ei langanlaihana.

2013/01/26

Palauttelutuokio

Puolitoista kuukautta viimeisestä postauksesta. Totaalinen motivaation puute kirjoittamisen suhteen... Anteeksipyynnön paikka kaikilta lukijoilta, jotka ovat odottaneet postauksia.

Muutaman kerran tuon "tauon" aikana olen miettinyt kirjoittamisen uudelleen aloittamista, lähinnä siksi, että olen luvannut itselleni ja lukijoilleni kirjoittaa säännöllisesti. Se ei kuitenkaan ole saanut minua kirjoittamaan tänne. Minua ärsytti ja nolotti, osittain hävettää tälläkin hetkellä kirjoittaa tänne tuon taukoilun jälkeen, sillä joulukalenteri jäi kesken törkeästi heti ensimmäisen viikon jälkeen. Olin suunnitellut koko kuukauden postaukset valmiiksi, aiheet oli kirjattu paperille ja osa postauksistakin luonnosteltu. Mutta sitten se jäi.

Viime päivinä olen kuumeisesti miettinyt, että jos aloitan uudelleen kirjoittamisen, niin mistä kirjoitan. Aikaisemminkin blogin "teema" on ollut hyvin sekava. Milloin olen kirjoittanut omista mietteistäni, milloin Morista ja milloin Mäddestä. Kaikki kuuluvat edelleen elämääni, nyt lisäksi olen alkanut taas treenaamaan ja siitä kirjoittaminen kiinnostaisi, mutta se ei tämänhetkiseen kontekstiin sovi. Toistaiseksi lukijat ovat valtaosalta hevosihmisiä, joten hevosaiheesta voisi olla hyvä jatkaa. Mutta toisaalta haluaisin kirjoittaa aina siitä, mistä milloinkin tekee mieli kirjoittaa, oli se sitten treeneistä, Morin koirakoulusta tai Mädden kakan koostumuksesta. Mutta mitä sanoo pieni, mutta sitäkin tärkeämpi yleisö? Vaikka moni sanoo kirjoittavansa blogiin vain oman itsensä takia, niin lähes jokaisen on kyllä myönnettävä, että edes vähän miettii lukijoitansa, mikä heitä kiinnostaa ja mikä taas ei. Kiinnostaako tämän blogin lukijoita satunnaiset treenipäiväkirjatyyppiset postaukset ja henkilökohtaisemmat mietteet/pohdinnat muun ohessa, vai tulisiko sisällön olla vain hevos- ja/tai koira-aiheista? Miten tästä eteenpäin tulisi jatkaa, vai jatketaanko ollenkaan? Mitä mieltä te olette?

Mitä tulee sitten blogin ulkoiseen olemukseen, blogin ilmeeseen olen kyllästynyt täysin. Omaan silmään se näyttää rumalta ja kuluneelta. Haluaisin uudistaa sitä jotenkin, mutten keksi mitä sille voisi tehdä. Jos jollain on inspiraatiota ja halua kehitellä blogille uutta ilmettä, niin otan ilosylin avun vastaan!

Tavallaan kirjoittamista on ollut ikävä. Toisinaan olen tuntenut morkkista kirjoittamisen lopettamisesta, mutta toisinaan taas vapaus olla kirjoittamatta mitään jos mikään ei nappaa on tuntunut mielettömän vapauttavalta. En osaa sanoa, miten tästä vielä jatkan vai jatkanko. Pahoittelen suuresti, mihin tämä on johtanut.

Terveisin,
Dera