Löytyy syytä hymyilylle, vaimon kaa vaik kävelylle

Kirjoittamisen aloittaminen tuntuu todella vaikealta näin pitkän ajan jälkeen. Pyörittelen sormia näppäimistöllä ja etsin sanoja. Aina kun saan yhdenkin lauseen aikaiseksi, niin pyyhin sen pois, sillä se kuulostaa tyhmältä ja aloitan taas alusta. Mikä siinä on, etten osaa päivitellä tänne säännöllisesti? Ehkä musta ei ikinä tule tarpeeksi säännöllistä minkään muun kuin työaikojen kanssa... Mutta missä kaikki te lukijat olette? Postausideoitakaan ei tullut kuin Sannalta (kiitos Sannalle ja lupaan toteuttaa postaustoiveesi asap!), mikä vähän harmittaa, sillä olisi ollut kiva kuulla minkälaisia postauksia te haluaisitte jatkossa lukea.
Olen koko hiljaiselon ajan taas miettinyt sitä, että pitäisikö vain unohtaa tämä bloggaaminen kokonaan. Huomaisiko kukaan edes jos en vain enää päivittäisikään tänne mitään? Jäisinkö mä itse salaa kaipaamaan tätä henkireikää, jonne voi purkaa ajatuksiaan tai tulla hehkuttamaan onnistumisista? Toisaalta mua kutkuttaisi niin paljon kertoa teille kaikille siitä mitä on oikein tapahtunut ja toivottavasti vielä tapahtumassa. Mutta joku mörrimöykky mun päässäni muistuttelee mua, ettei ehkä vielä kannattaisi, ettei tieto leviä vääriin korviin ja aiheuta ongelmia.

Sen verran ehkä voi paljastaa, että kevät on tosiaan tullut myös meille ja uudet tuulet puhaltaa myös hevosharrastuksessani. Mitään muutoksia ei toistaiseksi vielä ole ja Mädden kanssa puuhastellaan edelleen. Tällä hetkellä tavoitteena on kerätä takaisin lihaksia ja mahaa, mitkä katosivat talven saikkuilun vuoksi. Harmi, ettei mulla ole hevosesta kuvia ennen ja jälkeen ontumisten, että voisitte tekin nähdä muutoksen. On ihan hullua miten nopeasti ne lihakset tuolta tammalta hävisivät ja kun sitä vertaa siihen miten paljon taas joutuu tekemään töitä niiden takaisin palauttamiseen... Huhhuh! Nyt olisi tärkeää vain tehdä selvä treenisuunnitelma ja lihashuoltoohjeistus, että Mäds saataisiin taas vähintään samaan kuntoon kuin ennen lihas- (ja maha-)katoa ilman, että aiheutetaan hevoselle lisää hallaa.

Kesää ja koirakavereita odotellessa

Morin kanssa ollaan nautittu keväästä pitkillä lenkeillä ja koirapuistossa. Morilla oli tänään rokotus ja noh, ei se nyt ihan niin kuin elokuvissa mennyt. Alkuun Mori oli todella reipas, mutta kun eläinlääkäri alkoi käsittelemään Moria, ei homma ollutkaan enää laisinkaan kivaa... Sitten alkoi murina, huuto ja hampaiden louskutus. Eläinlääkäri pyysi tässä välissä S:n pitämään Morista kiinni, jotta rokote saataisiin annettua ilman tappelemista ja ymmärrän kyllä. Itse tyhmänä jännitin Morin rektiota elliin ja niinhän siinä sitten kävi, että kun olin itse epävarma, se välittyi Moriin ja Mori koki tilanteen uhkaavaksi, jolloin päätti puolustaa itseään ja/tai mua. Onneksi saatiin rokote laitettua ilman isompia ongelmia S:n avulla ja rokotteen jälkeen harjoiteltiin vielä vähän eläinlääkärissä oloa mun kanssani niin, ettei Mori ärhennellyt ellille vaikka mä olin vieressä. Hyvin meni ja lopuksi Mori uskaltautui tutkimaan paikkoja omin päin. On mulla hieno jääräpää! :)

Palauttelutuokio

Puolitoista kuukautta viimeisestä postauksesta. Totaalinen motivaation puute kirjoittamisen suhteen... Anteeksipyynnön paikka kaikilta lukijoilta, jotka ovat odottaneet postauksia.

Muutaman kerran tuon "tauon" aikana olen miettinyt kirjoittamisen uudelleen aloittamista, lähinnä siksi, että olen luvannut itselleni ja lukijoilleni kirjoittaa säännöllisesti. Se ei kuitenkaan ole saanut minua kirjoittamaan tänne. Minua ärsytti ja nolotti, osittain hävettää tälläkin hetkellä kirjoittaa tänne tuon taukoilun jälkeen, sillä joulukalenteri jäi kesken törkeästi heti ensimmäisen viikon jälkeen. Olin suunnitellut koko kuukauden postaukset valmiiksi, aiheet oli kirjattu paperille ja osa postauksistakin luonnosteltu. Mutta sitten se jäi.

Viime päivinä olen kuumeisesti miettinyt, että jos aloitan uudelleen kirjoittamisen, niin mistä kirjoitan. Aikaisemminkin blogin "teema" on ollut hyvin sekava. Milloin olen kirjoittanut omista mietteistäni, milloin Morista ja milloin Mäddestä. Kaikki kuuluvat edelleen elämääni, nyt lisäksi olen alkanut taas treenaamaan ja siitä kirjoittaminen kiinnostaisi, mutta se ei tämänhetkiseen kontekstiin sovi. Toistaiseksi lukijat ovat valtaosalta hevosihmisiä, joten hevosaiheesta voisi olla hyvä jatkaa. Mutta toisaalta haluaisin kirjoittaa aina siitä, mistä milloinkin tekee mieli kirjoittaa, oli se sitten treeneistä, Morin koirakoulusta tai Mädden kakan koostumuksesta. Mutta mitä sanoo pieni, mutta sitäkin tärkeämpi yleisö? Vaikka moni sanoo kirjoittavansa blogiin vain oman itsensä takia, niin lähes jokaisen on kyllä myönnettävä, että edes vähän miettii lukijoitansa, mikä heitä kiinnostaa ja mikä taas ei. Kiinnostaako tämän blogin lukijoita satunnaiset treenipäiväkirjatyyppiset postaukset ja henkilökohtaisemmat mietteet/pohdinnat muun ohessa, vai tulisiko sisällön olla vain hevos- ja/tai koira-aiheista? Miten tästä eteenpäin tulisi jatkaa, vai jatketaanko ollenkaan? Mitä mieltä te olette?

Mitä tulee sitten blogin ulkoiseen olemukseen, blogin ilmeeseen olen kyllästynyt täysin. Omaan silmään se näyttää rumalta ja kuluneelta. Haluaisin uudistaa sitä jotenkin, mutten keksi mitä sille voisi tehdä. Jos jollain on inspiraatiota ja halua kehitellä blogille uutta ilmettä, niin otan ilosylin avun vastaan!

Tavallaan kirjoittamista on ollut ikävä. Toisinaan olen tuntenut morkkista kirjoittamisen lopettamisesta, mutta toisinaan taas vapaus olla kirjoittamatta mitään jos mikään ei nappaa on tuntunut mielettömän vapauttavalta. En osaa sanoa, miten tästä vielä jatkan vai jatkanko. Pahoittelen suuresti, mihin tämä on johtanut.

Terveisin,
Dera

When life gives you lemons...

Inhottavaa aloittaa postaus pahoittelemalla sitä, ettei ole hetkeen mitään kirjoittanut, ei sitten yhtään mitään, eikä hetkeen ole edes jaksanut ajatella kirjoittamista. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja sorrutaan siihen mihin moni muukin bloggaaja tämän bloggailun kanssa joskus ajautuu. Eli anteeksi kaikille rakkaille lukijoille siitä, että hiljaista on viime aikoina ollut.

Kiitoksia kaikille pienenpieneen kilpailuun osallistuneille, päätöksen voittajasta teen tämän viikon aikana, kun rupean sitä tekstiäkin vääntämään. Toivottavasti löytyy jostain energiaa ja inspiraatiota siihen, tuntuu vain että kaikki ylimääräinen virta ja jaksaminen menee nimenomaan tähän elämiseen ja kaikki muu sen ympärillä jää ihan minimaaliseksi.

Viime päivinä mua on ärsyttänyt moni asia. En viitsi niistä sen enempää täällä blogissa jauhaa, sillä menevät liian henkilökohtaisuuksiin. Ehkä se jo vähän helpottaa, kun voi täällä sanoa, että tuntuu paskalta ja aina elämässä kaikki ei mene niin kuin itse parhaimmaksi kokisi. Meitä on kuitenkin moneen junaan ja jokaisen teot vaikuttavat pitkänkin matkan kautta toisiin ja sitten koko hemmetin piparitalo sortuu. Välillä on vaan päiviä, kun tekisi mieli jäädä peiton alle nukkumaan kuukaudeksi... Onneksi Mori osaa silloin tällöin käyttäytyäkin ja käpertyä mamman viereen nukkumaan, vaikka sen uusin lempipuuha onkin tuhota ihmisten sukkia...

Kävin eilen moikkaamassa mun entistä hoitoponia, kun yhteistä taivalta olisi tullut täyteen 8 vuotta, ellen olisi kesällä lopettanut tallilla käymistä. Varoitan jo tässä vaiheessa kaikkia, että nyt tulee valitusta ja tunteita kuohuttavaa tekstiä. Koitetaan kuitenkin katsoa asiaa järkevältä kantilta ja jätetään asia tällaiseksi hetkelliseksi bloggaajan purkaukseksi sen enempää asiaa tarkemman syynin ja spekuloinnin kohteeksi ottamatta.

Pieni B-pallero nuokkui karsinassaan, kun saavuin sen luokse. Vähän se höristi korviaan, kun huomasi, että joku saapui sen karsinan ovelle, mutta käänsi korvat nopeasti taaksepäin ja varmaan mielessään myhäili, että kuka hemmetti kehtaa taas häiritä häntä. Karsinan sisällä odotti hikinen ja väsynyt pieni pullea poni, joka aluksi ei edes tullut tervehtimään mua. Poni, jota kukaan ei ollut hoitanut tunnin jälkeen, vaan se oli ainoastaan riisuttu ja jätetty oman onnensa nojaan karsinaan. Menin sen luokse lirkutellen sille kuten aina ennenkin ja se painoi päänsä mun syliin. B tuskin ikinä on nauttinut hellyydenosoituksista, pään halailuista tai juurikaan mistään muustakaan, mutta musta tuntui, että silloin se nautti enemmän kuin koskaan ennen saamastaan huomiosta, kun sen kimpussa ei ollut ketään pikkulasta eikä siltä vaadittu yhtään mitään. Siinä se vain oli ja nuokkui, silmät melkein kiinni, turpa mun mahaa vasten. Tutkin ponin läpikotaisin käsikopelolla. Mahaa sillä oli edelleen yhtä paljon kuin aikaisemmin ja yhtä hintelät pikkukintut kuin aina ennenkin. Voi olla, että katsoin tilannetta omien silmälasieni läpi ja nyt liioittelen asioita, mutta lämpimät vuohiset ja nestepatit jaloissa vaikuttivat siltä, että nyt on jotain ongelmia jaloissa, kuten on ollut jo aikaisemminkin. Voi olla, että niitä on alettu hoitaa jo, siitähän en mitään tiedä. Sillä hetkellä ponia katsoessa en tuntenut mitään muuta kuin sääliä. Edelleenkin tunnen pitkälti sääliä ja halua pelastaa se pieni poni vielä, kun se on mahdollista. En olisi halunnut jättää sitä sinne kymän harmaaseen karsinaan, jossa sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä. Mutta en mä sinne asumaankaan voinut jäädä. Kun poni huomasi, että lähdin pois, se vajosi taas samaan apaattiseen kooma-tilaan ja jäi nuokkumaan paikoilleen. Jälkeenpäin kuulin ponin nykyiseltä hoitajalta, että jalat olisivat menneet huonompaan kuntoon. Ja että poni olisi oikeasti surkeampi kuin ennen. Tänään asiaa miettiessäni halu viedä poni pois on vain vahvistunut. Mutta todellisuus tulee vastaan. Ei mulla olisi mitenkään varaa ylläpitää toista ponia täyspäiväisesti Mädden lisäksi. Saisin tienata ainakin reilut pari tuhatta euroa kuussa, jotta voisin edes harkita sellaista. Sen lisäksi täytyy tietysti muistaa, että tuon ikäisen jo aika hyvin loppuun kulutetun ponin kanssa helposti voi ilmetä yllättäviäkin kuluja, eläinlääkäristä aina uusien varusteiden hankintaan jne. Mistä mä sellaiseen repisin rahaa? No en mistään. Kuka ostaa yli kymmenen vuotta ratsastuskoulukäytössä olleen omapäisen ja haastavamman puoleisen ponin itselleen pullaponiksi? Tuskin kovinkaan moni. Tähän asti määrä on pyöreä nolla ja B on sentään pariin otteeseen ollut jo myynnissä. Elämä on perseestä aina sellaisina hetkinä, kun haluaisi tehdä jotain hyvää, mutta sitä ei voi tehdä koska raha ja sen puute. Silloin ei voi kuin ajatella, että ehkä se vielä kestää ja ehkä mä vain liioittelen, ettei asiat olekaan oikeasti niin huonosti kuin luulen/koen. Ehkä mä en vain oikeasti voi tehdä asialle mitään. Sydäntä särkee, kun kädet on sidottu selän taakse, mutta ei auta itkeminen. Ei tästä oikein mihinkään pääse.

En loppupeleissä edes tiedä, miksi kirjoitin tämän tänne. Jossain määrin se ehkä helpottaa omaa oloa, kun on saanut kerrottua eilisestä jollekin muulle. Riskaabeliahan tämmöisen tekstin julkaiseminen on ja tiedostan sen oikein hyvin. Voihan se hyvinkin olla, että rankan tunnin jälkeen poni oli vain yksinkertaisesti väsynyt ja siksi käyttäytyi noin. Voi olla, että se ei edes viihtyisi missään muualla, että tekisin sille vain hallaa, jos voisin sen jonain päivänä ostaa pois ja viedä jonnekin muualle. Voi olla, että olen täysin väärässä...

Pertti perusjätkä

Ääh ja puuh! Oon kovasti yrittänyt keksiä jotain kirjoitettavaa tänne. Jotain, mikä teitäkin ehkä kiinnostaisi. Postaustoiveita ei ole toistaiseksi vielä tullut kuin yksi ja lupaan toteuttaa tämän toiveen viimeistään ensi viikolla! Nyt toivoisin kovasti, että te muutkin ihanat kävisitte vähän toivomassa ja kertomassa, millaisia postauksia te haluaisitte jatkossa lukea! Toivoa saa esimerkiksi TÄÄLLÄ!

Yritän myös tämän loppuviikon aikana saada ruodittua kasaan jonkinmoisen postauksen viime päivien talleiluista, sillä sekin on näköjään vähän jäänyt. Pahoittelut kaikille heppa-aiheisia tekstejä odottaville. Vaikka odottavan aika onkin pitkä, niin lupaan että niitä postauksia tulee vielä!

Viimeiset pari päivää on olleet aika harmaita. Tai henkisesti tosi harmaita sekä ankeita. En oo kauheesti viitsinyt tänne tulla avautumaan ihan kaikesta, vaikka mieli välillä tekisikin. Joskus vaan asiat menee kuten ei ole suunniteltu ja sitten, kun ei ole tehty varasuunnitelmia pahimman varalle, ollaan kusessa ja paskassa. Tällä hetkellä olo on todella nurkkaan ahdistettu ja toivoton. On todella vaikeaa jatkaa mihinkään suuntaan, kun tuntuu, ettei pakoreittiä tai ulospääsyä ole. Tämän oman henkisen loppuunpalamisen (tai sen lähestymisen) takia oon jonkun aikaa vaan tuijottanut tyhjää tekstiruutua saamatta sanaakaan kirjoitettua, vaikka tosiaan noita jutun aiheitahan voisi keksiä vaikka mistä. Toivottavasti te jaksatte odottaa vielä vähän aikaa niitä järkeviä postauksia. :)

Mä toivon kovasti, että teillä muilla on ollut paljon parempi keskiviikko kuin mulla!