Tää ei mee ku Strömsössä

Viime viikko ei hevosharrastuksen osalta mennyt ollenkaan nappiin. Alkuviikko oli vielä ihan okei, mutta loppuviikko...

Lauantaina tunnilla Mädde kaatui koko tunnin ajan oikealle ja oli vahva edestä. Saatiin työstettyä tyttö vähän kevyemmäksi edestä, mutta edelleen se oli vino kuin mikäkin. Mädde liikkui hyvin eteen, mutta puski jatkuvasti kaarteissa lapaa ulos kierroksesta ja mun avuista riippumatta. Ihan kuin mun avuilla ei olisi ollut mitään väliä. Ja viime päivät kun olen vain yrittänyt saada sitä pitämään lavat ruodussa ja säädellyt tarkemmin sekä lapojen ja jalkojen liikkeitä. Mädde tuntui kentällä koko viikon siltä, ettei se liikkunut kunnolla eteen. Kuvissa (ei tämän postauksen kuvissa kuitenkaan niin mallikkaasti) ja ulkopuolisten silmin katsottuna se kuitenkin liikkui hyvin eteen ja käytti itseään läpi selän, mutta miksei se liike tuntunut miltään selässä? Mun oma istunta näytti ja tuntui kamalalta, en päässyt liikkeeseen mukaan yhtään niin hyvin kuin yleensä. Lisäyksetkään ei onnistuneet ollenkaan niin kuin toivoin, sillä ensimmäiset lisäykset meni tapellessa askeleen pidentämisestä. Yritin itse aivan liikaa ja kun lopuksi saatiin mut rauhoittumaan ja rentoutumaan, ei peräänannosta saatika ryhdikkäästä muodosta ollut enää tietoakaan. Lopputunnista tuntui että Mäds juoksi vain pää pystyssä (ja kieli pitkänä) taipumatta tai antamatta periksi mistään ja yrittäessäni taivuttaa sitä sain opettajalta kiellon taivutella hevosta. Jospa nää kaikki viat vaan onkin sitä, että puskin Mäddeä koko tunnin eteen koska en osannut tuntea sen liikettä kunnolla selästä ja sen takia se puski lavat edellä minne sattuu enkä itsekään päässyt liikkeen mukaan ja sitten dominoreaktiona karkasi koko juttu käsistä. Äh! Tunnin jälkeen jäi hirveä luovuttajafiilis ja mitätön olo.

... Mitä jos vika on vain minussa?

Sunnuntaina ei ollut fiilistä yrittää ratsastaa kunnolla, sillä olin niin pettynyt omaan suoritukseeni. Päädyin testaamaan Mädden kyydissä oloa ilman satulaa. Voin näin iloksenne ilmoittaa, etten tee sitä enää ikinä! Puolen tunnin hömpöttelyn jälkeen perse oli niin kipeä, etten päässyt edes kävelemään kunnolla kentän reunalle. Mäddekin oli aluksi ihan ihmeissään, mitä mä teen sen selässä ilman satulaa ja miksen mä pysy paikoillani niin hyvin kuin satulan kanssa, mutta kyllä se sitten parin ravi- ja laukkapätkän jälkeen rentoutui niin, että välistä meno näytti tai pikemminkin tuntui ihan siedettävältäkin. Keskityin vain kyydissä pysymiseen ja siihen, että liikutaan eteenpäin ja tyttö tuntuikin paljon fiksummalta, eikä puskenut niin paljoa oikealle tai kadottanut lapojaan.

Humppailun jälkeen käytiin vesipesulla ja syömässä vihreetä. Mädde on selvästi oppinut, että kun pistetään kunnon riimu päähän (eikä meidän normaalissa käytössä olevaa "Caius"-riimua, joka toimittaa lähinnä henkisen riimun virkaa hevoselle. Kyllä venenarusta tehty riimu on huippuluokkaa!) naruineen päivineen ja lähdetään pois tallin pihasta, niin aivan varmana mennään syömään. Ja eihän tyttö meinannut pysyä lapasessa sen vuoksi, kun oli niin kamala kiire syömään, ettei ruoka vain lopu kesken!

Sunnuntain ilman satulaa-kuvista kiitokset Veeralle!

Not just nails

Toissaviikonlopun kynsivamman ja erään lukijatoiveen innoittamana syntyi postaus rakennekynsistä.

Moni mieltää rakennekynsien käytön turhaksi rahankuluksi ja omien kynsien totaalituhoamiseksi. Syitä ja "syitä" kieltäytyä rakennekynsistä on satoja, ellei tuhansia. Mä en taas näe yhtäkään syytä miksi en käyttäisi rakennekynsiä. Ensimmäiset ei kaupan halpishyllystä ostetut valmiit "rakennekynnet" tehtiin mun nakkisormien jatkoksi vuosien 2007 ja 2008 vaihteessa helmikuussa 2008 olevia Wanhojen tansseja ajatellen Niina T:n pienellä kynsistudiolla Tikkurilan sydämessä.

Miksi halusin rakennekynnet?
Monille kynnet hankkineelle selitys on varmasti hyvin yksinkertainen. Mulla omat kynnet olivat niin haperot, ettei sellaisilla olisi ollut mitään järkeä lähteä esimerkiksi ihmisten ilmoille. Kesäisin, kun en käynyt joka päivä tallilla, kynnet saattoivat kasvaa millin-kaksi, mutta saman tien, kun menin taas tallille, oli mulla jälleen kynsipetiin asti nakerretut lohkeilevat pikkukynnet. Halusin kauniit kynnet, joita voisin esitellä ja jotka olisivat tyylikkäät, sellaiset joiden kanssa voisi toimia täysin normaalisti kuten omienin kanssa.

Millaiset rakennekynnet mulla sitten on?
Rakennekynsiähän tehdään yleensä studioilla geelistä tai akryylistä. Mulla on alusta alkaen ollut akryylikynnet, enkä näistä vaihtaisi geeliin sitten millään. Jokaisella on tottakai omat mielipiteensä molemmista aineista, akryyli on pöllyävää erittäin hienojakoista jauhetta, geeli taas limaista ja tahmaista, jota kokemattoman on todella vaikeaa työstää. Lisäksi kynnen voi rakentaa joko tipin päälle tai poistettavan muotin päälle. Yleisesti ottaen, ainakin kilpailuissa tipit on kokemattomimmille, sillä tipin kanssa kynsi jää huomattavasti paksummaksi, sillä tippiä on käytännössä mahdoton ohentaa tekovaiheessa, toisin kuin pelkkää akryylia tai geeliä. Ja kilpailuissa mitä ohuempi, sen parempi, kunhan ei ole puhki viilattu. Geelistähän mulla ei ole tietämystä nimeksikään muuten, kuin että geelilakoilla saa vaikka millaisia ihmeitä aikaan.

Eikö omat kynnet tuhoudu rakennekynsistä?
Kynsi on uusiutuva luonnonvara, joten vaikka kynnen pinta viilataan rakennekynnen tekoa varten, se kasvaa huoltojen välissä taas uudelleen. Samaa jo viilattua kynsipedin osaa ei tulisi tarvita viilata enää uudestaan, vaan ainoastaan kasvanut uusi pinta viilataan. Lisäksi oma kynsi kasvaa huomattavasti normaalia nopeammin rakennekynsien kanssa, sillä akryyli/geeli suojaa kynnen pintaa ja täten edesauttaa kasvua.

Mitkä ihmeen kynsikisat?
Suomessa järjestetään vuosittain kynsimuotoilun SM-kilpailut, jotka on viimeisenä parina vuonna järjestetty aina Helsingin Messukeskuksessa Kauneus ja Terveys-messujen/I Love Me-messujen yhteydessä. Joka maalla on omat avoimet kilpailunsa kyseisen maan mestaruuskilpailujen ohessa. Maaliskuussa Dysseldorfissa järjestetään MM-kilpailut ja loppuvuodesta Olympialaiset. Mun ensimmäiset kynsikilpailut, joissa olin kynsimallina, oli viime vuoden lopussa järjestetyt SM-kisat. Voiton kunniaksi Niina lähtee maaliskuussa edustamaan Suomea Dysseliin. Vuoden lopussa kävimme Niinan kanssa myös Ruotsin avoimissa, joista voiton ansiosta Niina sai palkintomatkan Ruotsin toisiin kilpailuihin, jotka järjestetään vikko Dysselin jälkeen ja joista voittaja pääsee Olympialaisiin. Toistaiseksi suunnitelmissa on siis toimia Niinan kynsimallina ainakin Dysseldorfissa ja Ruotsissa. Siitä eteenpäin suunnitelmat ovat vielä auki. Maaliskuussa olevat kisat ehkä hieman selittää sitä, miksi oon ollut niin hysteerinen tosta viime viikonlopun "onnettomuudesta".

Kilpailuissa (useampia eri kategorioita, mutta "perus" akryyli- ja geelikisoissa mennään näillä) tehdään siis molempiin käsiin ranskalaiset kynnet, joista toinen käsi lakataan punaisella. Muotoilussa ja viilauksessa ei saa käyttää koneita, vaan kaikki tehdään käsin. Aikaa on 2,5 tuntia. Kisoissa arvostellaan kynnet niiden pituuden, yhdenmukaisuuden ja tekniikan perusteella. Erilaisia arviointiperusteita on kymmeniä. Tuomarit eivät näe mallin kasvoja, eivätkä tiedä kenen tekemät kynnet on milloinkin arvosteltavina. Kynsipedin hymyn tulee olla täydellisen kaareva, kynnen täytyy olla C:n muotoinen, kynnet eivät saa "roikkua" sivuilta, kynsien täytyy olla saman mittaiset, lakkauksen täytyy olla virheetön jnejne...

Kynsimallin työ ei sinäänsä ole iso ja moni onkin naureskellut, kun olen sanonut, että me voitimme, sillä moni ei koe että mä tekisin siinä mitään. Tavallaan kuitenkin koen sen meidän voitoksi, sillä mun sormiin ne kynnet on tehty, mutta Niina tottakai saa kaiken kunnian. Kynsimallin valinta on kuitenkin todella tarkkaa, niin kuin missä tahansa muussakin kilpailussa, jossa tarvitaan mallia. Pitää olla suorat ja nätit sormet + kädet ja oman kynsipedin pitää olla tietynlainen. Mulla etusormet ja keskisormet ovat molemmat hieman vinksallaan ulospäin, mutta se on kompensoitavissa ihan jo ranteen asennolla. Niina käyttää mua mallinaan kilpailuissa, joissa sää käyttää peittävää akryyliä kynsipedillä, jolloin hän saa pidennettyä kynsipetiäni.

Miksi juuri kyseinen kynsimuotoilija?
Muistan vielä oikein hyvin, miten päädyin juuri Niinan kynsistudiolle laitattamaan kynnet. Meillä oli silloisen salin seinässä Niinan mainos, jota olin katsellut aina ohikulkiessani, sillä mainoksessa olleet kynnet olivat aivan uskomattoman kauniit. Pistin sitten mun oman äitini soittamaan Niinalle, sillä olin nuorempana äärettömän ujo, enkä olisi ikimaailmassa uskaltanut itse Niinalle soittaa.

Vuosien varrella on ollut ylä- ja alamäkiä. Milloin olen ajatellut, että omat kynteni olisivat rakennekynsien jälkeen yhtä hyvät kuin ns. tekokyntenikin tai milloin olen kokenut, että olisi hyvä kokeilla myös kilpailijoita. Miksi kuitenkaan lähteä, jos kaikki on nykyisen kanssa aivan loistavasti? Ajan saatossa kynsimuotoilijasta on tullut tavallaan ystävä. Kerran kuussa nähtävä tuttu, jonka kanssa vaihtaa aina uusimmat kuulumiset ja kuumimmat puheenaiheet. Lisäksi olen oppinut arvostamaan Niinan tekemiä kynsiä ihan uudella tavalla.  Moni maallikko varmasti näkee kaikkien tekemät kynnet kynsinä, eikä sen enempää näe eroja esimerkiksi kynsien laadussa ja tekijän osaamisessa, saatika sitten omaleimaisuudessa. Mä olen aina ollut pikkutarkka ja viimeisen puolen vuoden aikana oon oppinu kynsistä ja niiden tekemisestä enemmän kuin olisin uskonutkaan. Jos joku haluaa heittää rahaa roskiin ja korjailla viikon välein kynsiään, niin ihan vapaasti, mutta mä ennemmin luotan ammattilaiseen ja maksan kerran kuussa itselleni kestävät ja hienot kynnet, joihin olen aina karta toisensa jälkeen ihan mielettömän tyytyväinen. Niina on mulle kuin luottokampaaja, mutta nyt on kyse kynsiteknikosta. Olen hyvin onnellinen siitä, että löysin heti ensimmäisellä yrittämällä itselleni "sen oikean" kynsiteknikon, joka on aina kynsien katketessa vain puhelinsoiton päässä. ;)

Mikäli Niinan tekemät kynnet ja palvelut kiinnostavat, lisätietoa löytyy UniqNailsin kotisivuilta (linkki alla)!

Psst. Kertokaa ihmeessä mielipiteenne postauksesta, jaksoitteko lukea, vai oliko liian pitkä ja tylsä? Huomenna kannattaa muuten olla kuulolla, sillä ystävänpäivän johdosta on pientä spesiaalia blogissa! ♥

Weekend my love

Tää mimmi sai vihdoin ja viimein taas kaivettua kameransa kaapinnurkasta pölyttymästä. Jospa nyt olisi vähän fiksumman näköisiä otoksia... Viikonloppu on menny vähän poikkeuksellisesti, koska lyhyesti sanottuna Mädde. No, valaistaan sen verta, että oltiin eilen menossa tunnille ja maneesin kulmalla Mädde säikähti suunnattomasti jotain ja riuhtaisi paniikinomaisesti itsensä suoraan taaksepäin ilman mitään varoitusta (mitä ei ole koskaan ennen tehnyt) ja mä jäin meidän kankien punosnivelohjiin kiinni kädestäni... Tuloksena kaks puolikasta kynttä, joista en sellaisenaan viitsi kuvaa laittaa, mutta voin kertoa, että sormiin sattuu lääkkeistä huolimatta ja kirjoittaminen tällaisten tuppuloiden kanssa on vaikeampaa kuin matikan YO-kokeet. Hehheh... En edes saa ite pestyä tukkaani näiden kanssa, koska en saa tehä tolla kädellä juuri mitään enkä liottaa sitä kauaa vedessä jne. Mutta revin huumoria siitä, ettei törppö mieslääkäri ollut koskaan ennen nähnyt rakennekynsiä. :D

Eli tää viikonloppu jäi heppailuttomaksi tuon tapaturman jälkeen, tänään ollaan käyty himoshoppailemassa ruokakaupassa, tehty herkkumättöruokaa (perunamuusia ja jauhelihakastiketta) ja vähän siivoiltu, eli mm. vaihdettu lakanoita jne. Nyt on hyvä mennä illalla nukkumaan, mutta sitä ennen vielä Morin kanssa koirakouluun!
Miten teidän viikonloppu on mennyt, toivottavasti paremmin kuin mulla!? :)

Playlist

Moikka ihanaiset! ♥

Tää päivä on mennyt kaaostellessa töissä ja järkyttyessä siitä miten ylimielisiä jotkut ihmiset samalla työpaikalla voi olla. Tai siis, että miten voi olla niin selkeästi pain in the ass!

Mutta ei siitä sen enempää. Paikat on niin sohjona eilisen ja toissapäiväisen jäljiltä, että päätin sallia itselleni yhden vapaaillan. Mä en pysty nostamaan vasenta kättä suoraksi sivulle tai taivuttamaan sitä taaksepäin. Ihan rentonakin sattuu olkapäähän. Veikkaan, että on vaan jumissa, mutta toisaalta ei tunnu ihan perus jumiltakaan. Sitten lisäksi reidet on kuin pökkelöt, minkä päälle alaselän viiltävä kipu = en pääse kyykkyyn. Joten ehkä on hyvä pitää yksi välipäivä ja sitten taas huomenna jatkaa siitä mihin jäin tiistain treeneissä.

Mutta mulla olisi teille yksi pieni pyyntö! Mun pitäisi päivittää mun treenimusat iPhoneen, mutta mitä biisejä - se onkin sitten ihan toinen juttu...Millaista musiikkia te kuuntelette treenatessanne? Olisiko teillä jotain hyviä treenibiisejä mielessä, joita ehdottomasti pitää saada lisoille! Nyt kaikki kaivamaan omia biisilistojaan, uusia ja vanhoja läpi ja omat ehdottomat lempparit esille!

Me veri sori for Instaphotos :(

Ps. Kymppitonni sivujen katsomisia rikki, kiitos teille! Puspus ♥

Maanantaiaamujen sietämätön keveys

Onneksi mun viikossani on edes yksi aamu, jolloin saan käynnistää itseni oikein pitkän kaavan mukaan, eikä kiireestä tarvitse murehtia. Vaikka kyse onkin maanantaiaamusta, niin nautin tästä silti yhtä paljon kuin jos tämä aamu olisikin lauantaiaamu tai keskiviikkoaamu. Istun keittiön pöydän ääressä nauttimassa pitkän kaavan mukaan rakennetusta aamupalastani samalla, kun ulkona sataa lunta. Mori istua nököttää sohvan käsinojan kulmalla ja tiirailee ulos ikkunasta. Kummallakaan meistä ei ole kiire mihinkään maanantaiaamuisin. Maanantait on sellaisia, jolloin me Morin kanssa vedetään aamut pidemmän kaavan mukaan.

Tänään oli tarkoitus mennä treenaamaan. Mutta rento aamu ja pidennetty yöuni vei voiton. Niinhän sitä usein sanotaan, että välissä täytyy myös levätä, jotta lihaksisto voi kehittyä. Paska tekosyy, myönnän. Treenaamisessa mun tavoitteena ei todellisuudessa ole mikään suoranaisesti konkreettinen esim. fitness-kisoihin pääsy, vaan tarkoituksena on pikemminkin kohentaa elämäntapoja oman kehoni takia iloisella mielellä. Olen luvannut itselleni, että aion treenata resurssieni mukaan vähintään kahdesti viikossa, useamminkin jos vain pystyn ja jaksan. Ja yritän myös kiinnittää huomiota syömiseeni, etten eläisi vain näkkileivällä ja maidolla, tai mäkkisafkalla.

Olen pienestä asti treenannut ja harjoitellut kovaa ja liikunnallisuus on minulla verissä. Teinivuosina, kun liikunta oli kuin kirosana ja kaverit veivät voiton kaikesta, ei ollut väliä mitä teki. Keho jatkoi kasvamistaan, eikä silloin monen tonnin kaloripommit haitanneet menoa, se kaikki käytettiin kasvamiseen kuitenkin. Pienenä olin aina se laihin ja timmein luokalla, vielä lukion alussakin olin pieni kuin mikä, mutta kun ratsastusta lukuunottamatta kaikki muu jäi, ja tilalle tuli roskaruoka, alkoholi jne, niin lukion loppuun mennessä mulle kasvoikin tissit, pieni maha ja jonkunnäköinen pylly. Sinänsä se ei haitannut, pikemminkin pelasti minut ja kehoni vääristyneeltä kuvalta ja anorektikon mittoihin tipahtamiselta. Muistan hyvin, miten radikaali muutos etenkin naisellisissa muodoissa tapahtui, sillä kaikki alusvaatteet meni uusiksi lukion loppuun mennessä.

En ole koskaan osannut tuijottaa suuhuni laittamieni asioiden kalorimääriä, sillä koskaan syömäni ruoka ei ole ilmestynyt suoraan kehooni merkiksi siitä, mitä olen tehnyt. Ehkä se onkin mun kiroukseni. Koska en näe konkreettista seurausta, niin en kiinnitä huomiota siihen mitä teen. Toisaalta se on hyvä asia, jos ajatellaan kehon ulkoista muotoa. Toisaalta taas ei...

Mutta jokainen meistä vanhenee aikanaan ja viime aikoina olen oikeasti tajunnut sen, etten ole enää se sama 16-vuotias, joka voi tunkea suuhunsa mitä tahansa miettimättä mitä siitä seuraa tai kuluttamatta sitä mihinkään. 21-vuotiaana ihmisen täytyy jo osata miettiä omaa kehoaan, jos haluaa pysyä kunnossa. Enkä nyt tarkoita, että 21 vuoden ikä olisi mikään rajapyykki, milloin tulisi alkaa miettimään omaa kehoaan! Moni havahtuu siihen jo paljon aikaisemmin, eikä se ole huono asia. Kasvuikä, jolloin nykytyyppinen salitreenaaminen on vaaraksi keholle, on mulla jo kaukana takana päin, joten voin keskittyä siihen, mitä haluan keholtani tulevaisuudessa. Haluanko, että rupsahdan kolme-neljäkymppisenä, vai haluanko olla se rautainen hyvinsäilynyt mimmi töissä, joka voi ehkä joskus olla inspiraationa jolleulle kehonsa kanssa taistelevalle. Totta helvetissä valitsen jälkimmäisen!

Aikaisemmin liikuntani on ollut säännöllisen epäsäännöllistä ja aika ajoin olen havahtunut siihen, kuinka treenipiikin aikana mulla olikin niin hyvät lihakset ja nyt ne on taas hävinneet mahamakkaran alle. Loppupeleissä siihen pisteeseen pääsy ei vaadi edelleenkään paljoa, mutta enää se piste ei riitä, että maha ei pullota kuin puolivälissä raskaana olevalla. Nyt vaaditaan enemmän.

Konkreettisen tavoitteen asettaminen on ollut vaikeaa, sillä tavoite ei ole niin ehdoton, kuten esim. fitness-malleiksi pyrkivillä tai kymmenen kiloa laihduttavilla. Olenkin pidempään pohtinut sitä, mihin tähtään itse. En fitness-mallimittoihin asti, mutta jonnekin sinne päin, ehkä. Eikä minun tarvitse lahduttaa (tästä jokainen on omaa mieltänsä, mutta itse olen tyytyväinen kehooni painon ja mittojen suhteen), pikemminkin vain vahvistaa kehoa ja pitää siitä huolta. Syksyllä mä lähden opiskelemaan liikunta-alaa, joten ihan rapakunnossa syksyllä en voi olla. Niinpä sitten ajatus lähti juoksemaan ja tuloksena hyvin sekavasti selitetty, mutta omassa päässä kirkkaana näkyvä kuva tavoitteesta...

Tavoitteenani on syksyyn kesään mennessä kiinteyttää kehoani ja lisätä lihasvoimaa pysyen kuitenkin naisellisen näköisenä; treenattuna ei langanlaihana.

Talvi tulee aina puun takaa vaikka siihen kuinka varautuisi

Jep. Tänään tuli taas todistettua, että näin se vaan menee ja se talvi tulee aina yllättäen, vaikka jokainen meistä tietää, että se on väistämätöntä aina kerran vuodessa. Älkää käsittäkö väärin, kyllä mä tykkään talvesta ja lumesta todella paljon, kunhan vaan se lumi sitten pysyy maassa kun on kerran maahan asti satanut ja jos ei nyt ihan sinne -30 asteeseen saakka lämmöt laskisi...

Eilen saatiin jo vähän esimakua siitä, millaista on, kun lämpötilat tippuu pakkaselle. Mädde oli hurjan energinen, tai pikemminkin säpsy ja pörheä, kun oli lämpötilat nollassa tai pakkasen puolella. Maneesin tie oli meidän tuuppailujen aikana jäätynyt luistinradaksi, joten hokittomalla +170cm pöhisevällä ja pingottuneella hevosella säkkipimeässä ei ollut ihan niin huippuhauskaa lähteä alamäkeen leikkimään. Mädde oli kyllä ratsastaessa vähän hassu taas, vähän se kyttäili ovea jälleen, mutta kun vaan tarpeeksi muistutteli sitä, että töitä pitäisi tehdä, niin ovikin jäi rauhaan. Mädde oli vähän jähmeä takaa, liekkö sitten kylmyydestä vai muuten vaan ei lämmennyt kunnolla tms, tai sitten siitä että oli aikaisemmin karsinassaan saanut slaagin harjaämpärin takia...

Tänään tallille mentäessä kävikin sitten vähän hassummin, kiitos talven ja lumen tulon. Pakkasiin oltiin kyllä jo varauduttu vaihtamalla natsipulkkaan nahkanappulat alle, mutta tällä kertaa sekään ei riittänyt. Tallille ollaan yleensä ajettu mutkaista hiekkatietä pitkin, joka on lyhyin reitti. Ajettiin koko matka todella rauhallisesti, sillä tiestä näki heti, että se olisi liukas. Tien alkupäässä on kaksi tiukkaa mutkaa, joista toinen, jälkimmäinen, kaartaa tiukasti vasemmalle ylämäen päällä jatkuen myös alamäessä. Kuski oli jo aikaisemmin hihitellyt, että jippii nyt pääsee ajamaan rallia, vaikka tosiaan siis ajoi varovasti, kun minä olin kyydissä. Mäen päällä tyyppi naureskeli, että nyt mennään ojaan hehhehee, mutta hymy sitten hyytyikin äkkiä, kun alamäkeen kaarrettaessa renkaista lähti kaikki pito, eikä auttanut kuin sihdata ettei osuta puihin. Ei siinä paljoa ole tehtävissä, kun takavetoinen bemmi päättää lähteä eri suuntaan kuin minne kuski haluaa ja tieltä loppuu tila kesken ennen aikojaan. Sitten vain sormet ristiin ja toivomaan parasta & pelkäämään pahinta. Mä itse jäädyin niin pahasti, etten ehtinyt edes säikähtää. Kun oltiin pysähdytty, katsoin vain pelkääjän paikalta ikkunasta ulos ja totesin, että oho, onpas puun runko lähellä. Varaa puun ja auton välissä oli mun puolella aika tarkkaan tasan 2cm, eli pienestä jäi kiinni. Onneksi tultiin vain 40km/h siihen mutkaan, niin ei käynyt huonosti. Kyseisellä tiellähän saisi rajoitusten mukaan ajaa 80km/h, mutta se hullu joka tykittää sillä tiellä niin kovaa suistumatta ojaan saa multa kyllä mitalin. Oli muuten lähellä, ettei pari muutakin autoa tullut samasta kohtaa ulos tieltä. Pahimmillaan ois voinut käydä niin, että olis ajanu suoraan tuon meidän natsimobiilin perään ja riipassu samalla jomman kumman meistä ihmisistäkin mukana...

Kun sitten hinurin avulla päästiin takas tielle ja viimein tallille, olikin seuraavan shown vuoro. Tottakai jos nastarenkaillakaan ei pysy tiellä, niin ei kyllä pysy sen paremmin hokittomalla hevosellakaan. Mädden omistaja tuli kääntymään tallilla ja toi Mäddelle hokit, jotka sitten ruuvailtiin kiinni. Aikaa tähän toimitukseen tuhraantui taas ihan turhankin kauan, kun etusten jengat oli vissiin vähän päin helvettiä. Kun sitten vihdoin päästiin liikkeelle, oli jo ihan pimeää. Päätin taluttaa Mädsin maneesille, lähinnä vaan varmistaakseni, ettei mitään satu. Mäds oli tänään ihan huippukiva ratsastaa, taipui nätisti eteen alas ja oli todella ilmava. Toivottavasti se olisi huomennakin yhtä mukava.

Tänään käytiin päivällä Morkkiksen kanssa lenkkeilemässä ja pitkästä aikaa otin kamerankin mukaan ulkoilutettavaksi, tässä vähän pakolliisia ensilumikuvatuksia...

Pertti perusjätkä

Ääh ja puuh! Oon kovasti yrittänyt keksiä jotain kirjoitettavaa tänne. Jotain, mikä teitäkin ehkä kiinnostaisi. Postaustoiveita ei ole toistaiseksi vielä tullut kuin yksi ja lupaan toteuttaa tämän toiveen viimeistään ensi viikolla! Nyt toivoisin kovasti, että te muutkin ihanat kävisitte vähän toivomassa ja kertomassa, millaisia postauksia te haluaisitte jatkossa lukea! Toivoa saa esimerkiksi TÄÄLLÄ!

Yritän myös tämän loppuviikon aikana saada ruodittua kasaan jonkinmoisen postauksen viime päivien talleiluista, sillä sekin on näköjään vähän jäänyt. Pahoittelut kaikille heppa-aiheisia tekstejä odottaville. Vaikka odottavan aika onkin pitkä, niin lupaan että niitä postauksia tulee vielä!

Viimeiset pari päivää on olleet aika harmaita. Tai henkisesti tosi harmaita sekä ankeita. En oo kauheesti viitsinyt tänne tulla avautumaan ihan kaikesta, vaikka mieli välillä tekisikin. Joskus vaan asiat menee kuten ei ole suunniteltu ja sitten, kun ei ole tehty varasuunnitelmia pahimman varalle, ollaan kusessa ja paskassa. Tällä hetkellä olo on todella nurkkaan ahdistettu ja toivoton. On todella vaikeaa jatkaa mihinkään suuntaan, kun tuntuu, ettei pakoreittiä tai ulospääsyä ole. Tämän oman henkisen loppuunpalamisen (tai sen lähestymisen) takia oon jonkun aikaa vaan tuijottanut tyhjää tekstiruutua saamatta sanaakaan kirjoitettua, vaikka tosiaan noita jutun aiheitahan voisi keksiä vaikka mistä. Toivottavasti te jaksatte odottaa vielä vähän aikaa niitä järkeviä postauksia. :)

Mä toivon kovasti, että teillä muilla on ollut paljon parempi keskiviikko kuin mulla!

Iho mustaksi

Jotkut sanoo kipua kauniiksi. Mulle kivussa itsessään on jotain hyvin kieroutunutta, ei ehkä kauneutta, mutta jotain omalla tavallaan hienoa. Kivun ja tuskan jälkeen voi olla ylpeä itsestään miten hienosti on kärsimyksestään selvinnyt. Kaiken sen hirveyden keskellä lohduttavin ajatus oli, että jossain välissä se loppuu kuitenkin, eikä siitä sitten sen jälkeen tarvitse enää kärsiä. Ja niin, näin jälkeen päin asiaa katsottuna, se kaikki tuska ja sairaalloinen kipu oli kaiken vaivan arvoista. Olen ylpeä, että kestin sen alusta loppuun saakka sekä enemmän kuin iloinen ja tyytyväinen lopputulokseen. Siitä tuli parempi kuin luulin. Mä en ole ensimmäinen enkä todellakaan viimeinen ihminen, joka on tikannut nahkaansa, mutta jokaiselle se on yksilöllistä ja henkilökohtaista.

Kylki: Aut viam inveniam aut faciam (I'll either find a way or make one) BigP

Tatuoinnit ovat kaikille hyvin erilaisia. Yksi ei pidä niistä lainkaan missään muodossa, toinen ihastelee niiden kauneutta muiden iholla, muttei itse uskalla tai halua mustetta ihoonsa ja kolmas taas tatuoi itsensä täyteen tatuointihuumassa. Monesti vastaan tulee ihmisiä, joiden mielestä tatuoinnit kuuluvat vain linnakundeille ja merimiehille, mikä on omaan päähän hyvin kitukasvuinen ajatusmaailma. Iho on jokaisen oma ja henkilökohtainen osa ruumista ja on jokaisen oma valinta tehdä siihen muutoksia. Samalla voitaisiin tuomita lävistykset ja plastiikkakirurgiat sun muut. Moni kuitenkin näkee ihonsa alustana taiteelle yhtälailla kuin esimerkiksi paperin tai kankaan. Jokainen tatuointi on omalla tavallaan yksilöllinen ja henkilökohtainen, oli se sitten syvällinen ja persoonallinen vuoden suunnittelutyön tulos, tai hetken huumassa valittu "tusinatribaali". Omasta mielestäni itse tatuoinnin ideaa ei saisi arvostella, mikäli kyseessä on tarkkaan harkittu ja tulevalle "omistajalleen" sopiva leima (okei jotkut leimat tekee tässäkin poikkeuksen, esim kuolemaan viittaavat hahmot naisilla näkyvillä paikoilla tms). Se on jokaisen henkilökohtainen päätös tatuoida vaikka sitten se tähti niskaan, eikä kenelläkään tulisi olla oikeutta haukkua toisen tavasta käyttää ihoaan. Sitten taas itse toteutus on se, jota saa ja ehkä tuleekin arvostella. Huono taiteilija tekee huonoa jälkeä, eikä kukaan halua maksaa elinikäisestä huonosti tehdystä kuvasta iholla. Tai ei kukaan täysipäinen mielestäni. Paljon virheitä saa korjattua peitekuvilla ja laseroinnilla, mutta suosittelen silti panostamaan laatuun. Koskaan ei liikaa muistuteta, että mielummin maksaa enemmän laadusta kuin säästää kukkaroaan. Tatuointi kuitenkin kulkee mukanasi iholla läpi loppuelämäsi, joten miksi tuhlata rahoja huonoon jälkeen?

Jokainen meistä elää vain kerran ja vastaa itse itsestään täytettyään 18 vuotta tai muutettuaan omilleen ja aikuistuttuaan. Annetaan siis jälleen kaikkien kukkien kukkia, pidetään vain huolta omasta kehostamme.

Mitä te olette mieltä tatuoinneista?

Heppatyttö_95

Mulla on nyt niin onnellinen fiilis. Mä oon tehny yhden ison, mutta omasta mielestä kannattavan sopimuksen ja sitoutumisen. Se ei ole sama asia kuin koiran tai talon hankinta, mutta onpahan kuitenkin. Mä olen tehnyt tänään vuokrasopimuksen hevosesta, eli mä palloilen tästä lähtien 3-4 kertaa viikossa tallilla.

En tiedä miten moni on jaksanut selailla postauksia taaksepäin huomatakseen, että mä olen joskus ratsastanutkin. No, infopläjäys niille, jotka eivät sitä vielä tienneet. Mä tosiaan olen ratsastanut vuodesta 2000, aina tämän kesän puoleen väliin saakka samalla tallilla. Olen ollut niin henkeen ja vereen PH-lainen viime juhannukseen saakka, etten uskonut ikinä lähteväni sieltä. Toisin kuitenkin kävi, sinne jäi tutut kivat ratsut sekä oma rakas hoitoponi, jonka paskoja oli putsailtu seitsemän pitkän vuoden ajan. Lähtö tuntui haikealta, muttei mulle annettu enää muita vaihtoehtoja, kun mulla oli myös pieni koiranpentu joka tarvitsi mua ja koska mun oma joustavuus loppui kesken. Ehkä vaan hyväkin, että voin nyt alkaa kehittymään ratsastajana täysin eri tavoin kuin aiemmin. Mutta on mulla silti ikävä mun pikku B:tä, sitä täytyy joskus käydä moikkaamassa.

Tosiaan, Mäddea mä olen nyt käynyt kolmesti katsomassa. Ja kolmesti siihen pikkaisen ihastunut. Että tää on se, mitä mä haluan. Se, kenen kanssa haluan tehdä töitä ja nauttia harrastuksesta. Ratsastus - ei, vaan ihan yleisesti hevoset ja niiden läsnäolo on mulle henkireikä. Ne on jopa parempia psykologeja kuin koira tai kissa, todistetusti. Ei haittaa, vaikka itkisit silmät päästäsi hevosen harjaan nyyhkyttäen, se ei vaadi sua ryhdistäytymään tai lähtemään pois. Se saattaa painaa turpansa sun selkään ja vain olla. Ja sitten yhtäkkiä se kaikki paha olo onkin poissa. Uskomatonta! Mutta niin se vain on. Sen ison nelijalkaisen ei tarvitse kuin seisoa paikoillaan tai mussuttaa heinää ja se pelastaa koko maailman. Enpä usko, että yksikään auto pystyy siihen samaan, vaikka niissä onkin heppoja monia satoja...

 Mä olen Mädden löytämisestä tällä hetkellä ihan hurjan onnellinen. Varmaan ainakin yhtä onnellinen kuin silloinkin kun nousin elämäni ensimmäistä kertaa ponin kyytiin tai kun sain alkaa hoitaa pikku-B:tä. Mädde ei ehkä ole maailman tulisin tamma eikä se välttämättä aina taivu hurjimpiin koulukiemuroihin tai toimi niin kuin tyyppi satulassa ajattelisi (etenkään esteillä), mutta se on juuri sitä mitä toivoinkin löytäväni. Toivottavasti sama fiilis jatkuu vielä kauan ja saan olla vielä pitkän aikaa onnellinen päätöksestäni.

Bridezillas

Taas mä tuijotan tätä tyhjää ruutua... Mietin, mitä kirjoittaa ja ajatuksen poikasia virtaa pitkin ajatusputkea, mutta sinne ne jää. Sinne putken mutkiin. Niistä ei koskaan muodostu kunnollista ideaa tai aihetta, ei mitään sellaista mistä viitsisi kirjoittaa. Elämä on taas niin tylsän normaalia, ettei siitäkään tunnu riittävän jutun juurta, ei sitten alkuunkaan. Siinä syy, miksi monen päivän päivittäinen postausinto lopahti. Löydän itseni aina tasaisin väliajoin tuijottamassa tätä tyhjää tekstiboksia ja aina mä totean saman asian, etten saa mitään ajatuksia itsestäni ulos... Onkohan musta tullut tyhmä, kun enää ei ole mielipiteitä mistään, vai onko mulla vaan oikeasti niin tylsä elämä, ettei ole mitään jännää tapahtunut mistä kirjoittaa. Vai tekeekö kenties seura liikaa kaltaisekseen? Tuntuu, että sitä tämän ajan saatossa on lukioajoista kyynistynyt entisestään, eikä enää jaksa niin välittää ympärillään tapahtuvista asioista. Päivät matelee matelemistaan, ja tasaisen harmaan värittömyyden keskellä näkyy vain ani harvoin valopilkkuja, todisteita elävästä elämästä. Nekin vähäiset valonpilkahdukset, jotka utuisen värittömyyden keskellä erottuvat, herättävät vain hetkellisesti vahvoja tunteita ja sitten ne taas katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin, jälkiä jättämättä. Ja kaikki palaa taas samaan vanhaan utuiseen tyhjyyteen, elottomuuteen.

Kun en nyt oikein muutakaan keksi, niin laitetaanpa nyt esille ostoksia, mitä tuli tuossa tiistaina törsäiltyä. Ihan kun mulla oikeesti olisi ollut rahaa ostaa yhtään mitään, mutta tällainen kun olen, niin kiusausta on vaikea vastustaa jos löytää jotain toooosi ihanaa!

Iittala Sarjaton-mukit 13,40€ kpl

Neutrogena Visibly Clear 2-in-1 wash & mask 6,95€ ja Clinique Clarifying lotion 200ml 27€

DrDenim farkkulegginssit 44,90€

Tää ilta on ollut täynnä juhlahumua. Joulukuussa on edessä kauan odotetut häät Espanjassa! Tyttöporukalla matkattiin Espoontorin kauppakeskukseen juhlapukuliike Zazabellaan. Tutkimusmatka häämekkojen ihmeelliseen maailmaan oli enemmän kuin onnistunut, sillä morsian sai mekkonsa. Mä oon itse niin innoissani tuosta häähöösäämisestä, etten millään malta odottaa joulukuuta! Tämän tytön tehtävänä on siis toimia kukkaistyttönä. Vielä en ole tarpeeksi ehtinyt tutkailemaan millaisen mekon aion itselleni h'ihin hankkia, mutta väri on jo päätetty. Sekä kaasot että minä pukeudumme kaikki hempeään vaaleanpunaiseen. Jokainen kuitenkin saa itse valita omia muotojaan korostavan tai peittävän mekon mielensä mukaan. Vain väri ja materiaali on päätetty.

Onneksi tällä tytsyllä on taas huomenna vapaapäivä, joten voinkin pyhittää huomisen nettimekkotutkailulle. Josko sitä eksyisi myös 3+1-päiville, kun palkkakin tulee huomenna... Hihihi. Hyvää yötä murut! ♥

Day off

Vapaapäivä, mikä ihana sana paskamaisen duunipäivän jälkeen.

Edelleen sama fiilis vaivaa pääkoppaa kuin eilenkin, tosin ei onneksi enää niin vahvasti, mutta kyllä ne ajatukset tuolla ajatusten takana koko ajan piilee. Joka kerta, kun tulee mieleen, että viikonlopun jälkeen enää maanantai ja sitten joudun taas sinne...

Eilen tuli vähän pohdiskeltua, miksi voisi olla näin, että mua kohdellaan töissä kuin ruttoa tai halpaa makkaraa... No, mähän sitten tajusinkin vihdoin ja viimein mistä se ehkä voisi johtua. Tai johtuu hyvinkin todennäköisesti. On vain todella surullista, että se näkyy näin selvästi vasta nyt, tai sitten vain olen aikaisemmin ollut niin sinisilmäinen kyseiselle seikalle, etten siihen ole näin paljoa huomiota kiinnittänyt.

Mä en enää pysty töissä luottamaan keneenkään, en pysty katsomaan toista ihmistä silmiin ja ajattelemaan, että se hymyilee mulle oikeasti ihan ystävyyttään ja kuuntelee kuuntelemisen ilosta, eikä vain siksi että työpaikan hyvinvoinnin ja mun "aseman" takia esittää mukavaa ongelmien välttelemiseksi. Tosiaan, mun ongelmana työyhteisössämme on se, että oon todella lähellä firman johtoa muista kuin työtehtävällisistä syistä, mikä varmasti osaltaan tekee sen, ettei kovin moni halua sanoa mun kuullen mitään töistä, ettei se kantaudu johdon korviin. No mä en valitettavasti ole tilannettani voinut valita, mutta en mä mielestäni koskaan ole kenellekään mitään pahaa tehnyt, että ansaitsisin tulla kohdelluksi näin. En mä tietääkseni koskaan koulussakaan tehnyt mitään niin pahaa, että olisin ansainnut tulla kiusatuksi ja syrjityksi, mutta niin vain kävi. Joka ikisessä koululaitoksessa, missä olen ollut.

Mutta masistelut sikseen, en jaksa enempää märehtiä tätä, etten taas ala pillaamaan asian takia, sillä mulla on vähän sellainen periaate juurtunut hyvin syvälle, ettei muille kannata näyttää tulleensa loukatuksi. Ne ei ansaitse sitä tyydytystä. Jatkan vaan tekohymy naamalla ja teen työni niin kuin aina ennenkin. Jos kuuppa hajoaa, niin käydään vessassa rauhoittumassa ja sitten palataan taas takaisin hommiin niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Life sucks but you just have to deal with that shit.

Vaikka olikin tänään vapaapäivä, enkä aluksi olisi halunnut edes liikkua mihinkään sohvalta, päädyin kuitenkin kaverin kyydissä ajelemaan ympäri lähiseutua. Sain mä vähän ruokaakin naamariin. Tässä päivässä ei kuitenkaan oo ollut mitään sen ihmeempiä, mutta alkuperäisen "tänään ollaan pieruverkkareissa ja meikittä" -suunnitelma kusin aika huolella ja lopputulos näkyykin näissä tylsissä samantyyppisissä posetuskuvissa feattaajana tällä kertaa ehkä parhaiten ikinä säilyneet mamin ostamat leikkokukat viime viikolta (lapsi innostui leikkimään ja poseeraamaan)...

I miss your smile but I miss mine more

Mä en taas ymmärrä miksi nää ajatukset piinaa mua. On vaan yksinkertaisesti niin paska olo suoraan sanottuna. 

Tottakai aika parantaa haavoja jne, mutta mikä vittu siinä on, etten vieläkään opi, että niin kauan kun oon 125%:sti suhteessa, mä oon aina se ketä sattuu. Koska mä olen se, joka kanssa pitää lupauksensa kun sanoo ettei mene koskaan pois. Mä olisin ollut valmis menemään vaikka läpi harmaan kiven toisen ja meidän yhteisen hyvinvoinnin takia. Sitten sitä on niin pirun sinisilmäinen, ettei sitä näe, että on yksin valmis vaikka hautaan toisen vuoksi, ennen kuin on liian myöhäistä. Ei se ole mitään paskapuhetta, etten tolle ihmesäädölle pysty lupaamaan mitään. Vaikka oltais törmätty vuoden päästä niin tilanne varmaan olisi ihan sama. Nää mun arvet alkaa ihan omiaan avautumaan täällä eikä siihen mitkään pikkulaastarit auta. En mä pysty olemaan ihmisten ilmoilla jos mulla lysähtää psyykkinen tasapaino yhtäkkiä näin pohjamutiin kun nyt.


Tietystihän mä tiesin, etten oo mitenkään voinut olla niin kovaksi kehkeytynyt aikaisemmista särkymisistä ja nopea paranemaan, että sen yhen kännisen puhelun ansiosta olisin pystyny unohtamaan kaiken ja jatkamaan matkaa. Mut en mä uskonut, että se iskisi tajuntaan yhtä kovaa kuin se itse puhelukin. On varmaan paljon ihmisiä, jotka sanoo tätä samaa mitä mä seuraavaksi sanon ja monen mielestä se onkin täyttä huuhaata, koska aikahan parantaa haavat ja läpäläpä. Mä en vaan pysty enää olemaan niin hullu, että antaisin itsestäni kaiken jollekin toiselle, rakastaisin toista kaikella mitä mä olen ja olisin valmis vaikka mihin jos toinen pyytäisi. Mä en vaan enää pysty. Mä en uskalla, enkä halua enää olla se joka jää yksin. Mä mielummin pakenen kun kaikki on vielä hyvin ennen kun on liian myöhäistä.
Ei vittu mä en jaksa. Haluan pois.



It's like you're screaming, and no one can hear
You almost feel ashamed
That someone could be that important
That without them, you feel like nothing
No one will ever understand how much it hurts
You feel hopeless; like nothing can save you
And when it's over, and it's gone
You almost wish that you could have all that bad stuff back
So that you could have the good

Tällainen pieni tyttö, helposti unohtuu...

Aamu alkaa tulipalolla ja jatkuu mordoripilvillä, voisiko luonto enää yhtään innostaa enempää!

Oon tosi väsynyt. Ja sekaisin. Päässä pyörii tosi paljon mitä ihmeellisempiä ajatuksia ja mietteitä, mutten tunnu saavan niistä mitään järkevää kokonaisuutta. Tää mun draamailu aikasemmin mainitsemani henkilön kanssa on nyt jatkunut edelleen, enkä nyt oikein tiedä että mitä tässä oikein tekisi...

Lauantaina lähettiin kaverin kanssa terdelle, tarkoitus oli pysyä Keravalla, mutta koska siellä (juoma)tarjonta oli niin huonoa, päätettiin lähteä Tiksiin tsekkaamaan uutta baaria & sen terdeä. Siellä istuskeltiin, jauhettiin vähän paskaa ja nautittiin sidukoista/breezereistä. :D Välissä tuli kuitenkin nälkä ja kipitettiin Chicosiin syömään kanaa, oli hyvää! Takaisin baariin pompittiin vähän yli kymmenen ja suunnattiin suoraan yläkertaan Night-puolelle. Ehdittiin olla baarissa noin tunti, kun baarimikko ilmoitti, että kaataa juuri viimeistä mansikkasiideriä mun lasiini. Perkele, mä en halua maksaa Kelkasta 8€, eikä listoilta löytynyt Smirreä ollenkaan, joten rupesin möksäämään. Tosin porukka siellä baarissa oli aika randomia, täynnä mukamas lihaksikkaita rumia "hunkseja" ja diivasotamaaliämmiä, jotka tuijotteli meidän minishortsit + toppi -yhdistelmiä pahalla silmällä. Tultiin sitten siihen päätökseen, että ehkä olis parempi vaihtaa tien toiselle puolelle, joten kipitettiin sitten kimpsuinemme ja kampsuinemme kilpailevan yrityksen baariin. Eikä muuten oltu ainoita, jota vaihto paikkaa... :D

No tottakai tää toinen baari on tän aikasemmin mainitsemani jätkän "kantispaikka", joten ehdittiin jopa jonoon asti kun näin ensimmäisen sen kaverin. Sieltä tuli pari pahaa silmää mullepäin, luikahdin vain äkkiä sisälle ja suoraan tiskille. Tiesin, missä tää porukka yleensä aina istuu, joten "huomaamattomasti" kuikuilin, onko itse henkilö paikalla, muttei näkynyt. Siinä sitten annettiin mennä ja lepposasti joku tunti bailailtiin siellä täysiä, kunnes tuli kuuma ja mentiin tupakalle. Olin ehtiny sytyttää röökin, kun tajusin että nyt vilahti tuttu huppari ja tottakai sieltä kulman takaahan se tuli. Kaverinsa kanssa lompsivat jonon päähän ja kaveri kuiskasi mulle, että jätkä oli mut nähnyt (vaikka kovasti yritin käsilläni naamaa peitellä, paskanvitut tottakai se mut tunnistaisi vaikkei naamaa näkisi) ja kehotti menemään moikkaamaan. Totesin, että voin ihan hyvin polttaa röökin loppuun, ei se tosta mihinkään katoa eikä sisällekään ehdi. Nooh, meni se kaksi sekuntia tän toteamisen jälkeen, niin jään monttu auki tuijottamaan kun jätkä harppoo puolijuoksua takaisin sinne mistä on tullutkin ja nyökkää terävästi mulle ohi kävellessään. Laitoin viestiä perään, miksi lähti pois ja sain vastaukseksi kunnon avautumisen siitä, miten ei mitenkään pystyisi olemaan samassa baarissa kanssani, että vain pilaisi mun illan roikkumalla mun perseessä kiinni koko ajan. Kertoi myös siitä, miten hajalle sitten loppupeleissä olin oikeesti sen saanut... Meinasi aika hyvin pilata mun illan jo sillä. Mä en perusta känniporailuja, joten oli aikamoinen ittensä keräily siinä pihalla puhelimessa, ennen kun pystyin menemään takas sisälle.

Sunnuntaina sovittiin, että tää tulee hakemaan mut tallilta ja että samalla saataisiin juteltua. No joo, juteltiinhan me jotain, mutta aika pitkälti se meni taas siihen, että mun päätä yritettiin kääntää tai saada edes miettimään mielen muuttamista. Sovittiin sitten loppupeleissä, että saan X määrän aikaa olla oman pääni kanssa ja miettiä mitä mä haluan/en halua ja sitten voidaan katsoa uudestaan. Etten kuitenkaan lupaa mitään, enkä myöskään halua, että toisen elämä pysähtyy sen takia, että mä haluan eristäytyä ja miettiä ittekseni olematta kuitenkaan varma yhtään siitä mihin lopputulokseen päädyn, vai päädynkö edes mihinkään... Herran mielestä jo tämä päätös helpotti oloa todella paljon, ettei kirvestä vielä ole heitetty kankkulan kaivoon. Hän toivoisi, että antaisin edes jonkunmoisen mahdollisuuden kokeilla tulisiko tästä jutusta yhtään mitään. Musta vähän tuntuu, että se syytti enemmän itteään mun päätöksestä kuin mua, vaikka mustahan tää päätös on lähtenyt, jätkä ollut vain vaikuttavana tekijänä... Äsh, en tiedä. Nyt on vuorokaudessa pää heittänyt niin pahasti volttia etten kyllä tiedä yhtään miten päin olla tai mitä "päättää". Toisaalta kuuppa sanoo, että pitäisi vaan unohtaa, jatkaa matkaa, mutta sitten joku pienenpieni syöpäläinen on ilmestynyt nakertamaan mun takaraivon syvintä sopukkaa, että pitäisikö sille sittenkin antaa mahdollisuus, edes ihan alhaisella tasolla...

Nojoo, ehkäpä tää tästä, en tiedä. Eilen sain vielä parit huudotkin tallilla ja tänään pitäisi mennä kyseisen opettajan rästitunnille. Ei huvittaisi yhtään, sitäpaitsi näyttää vähän siltä että koissun pakki on sekasin taas, kun piippaa koko ajan ulos ja yrittää vääntää, muttei oikein mitään tuu... Muttajoo, en nyt jaksa enempää avautua täällä, ehkäpä tää riittää teille hetkeksi...

Epäviherpiipertäjä ja päivä teinivaimona

Eilisen turhautumisen jäljiltä jäikin laittamatta postausta siitä parvekkeen "viheröittämisestä", vaikka tosiaan eilen sainkin homman kuta kuinkin tehtyä. Kieltämättä oli harvinaisen nolo tunne kyykistellä pitkin hiekkateitä poimimassa kiviä (ruukkujen pohjalle "salaojat"). Yritin aina katsoa ettei kukaan näe, mutta tottakai just sillon kun oon pylly pystyssä jossain pientareella, joku juippi tulee jostain ja kattoo pitkään että mitä helvettiä toi naikkonen tuolla tekee!?! Tottakai olin siis liikkeellä ihan tyylikkäästi farkuissa ja nahkatakissa jne, kuten normaalisti (ja kuten ns. hienojen naisten kuuluukin), joten joku varmaan sai musta häiriintyneitä mielikuvia tästä hyvästä.

No kun ne kivet oli sitten poimittu ja kiikutettu ylös parvekkeelle asti, alkoi niiden levittely ruukkuihin. Ja ei huoh sitä kolinan määrää, sääli alakerran naapureita jos olivat kotosalla, kuulosti varmaan ukkosen jyrinältä kun metalliruukkuun niitä lappasin... Huomatkaa huipputyylikkäät puutarhahanskat <3

Kivien jälkeen mullat päälle ja sitten kukkia ruukkuihin. Multaa oli siis varattu 20 litraa, mutta kuinka ollakaan minä viherpiiperoinen sain ne tuhottua liian hyvin ja tuosta isoimmasta ruukusta jäi osa uupumaan jopa! Noh, lopputulos silti yhtä suloinen ja ainakin oon nyt itse tositosi tyytyväinen parvekkeen "lookiin", vaikka sainkin aikaan hieman sotkua... Koska olen rebell, en noudattanut äidin neuvoa ja laittanut sanomalehteä alle kun multia nakkelin ruukkuihin. Jos totta puhutaan, tuuli sen verran hurjasti, että olis ne varmaan siitä lentäny jonnekin joka tapauksessa. Ihan tarpeeksi oli sähläämistä jo näin :D Nyt sitten kattellaan miten kauan säilyvät hengissä! :D:

Valmista tuli!

Koko parveke, tykkään!

Heräsin tänä aamuna aivan kamalaan oloon. Olin viime yönä itkenyt itseni uneen ja yöllä nähnyt hirveimpiä painajaisia mitä voi kuvitella. Muistan heränneeni yöllä omaan huutooni, sääli naapureita jos ovat kuulleet... Tosiaan aamulla jatkettiin siitä mihin illalla oltiin unen tultua jääty. Hysteriaitkun ansiosta jäljelle jäi järkyttävä jysäri, joka ei ole vieläkään täysin hellittänyt. Aamupäivä tuhoutui sohvannurkassa hengitysharjoituksia tehden, koska olo oli niin kamala. Muutenkin nyt on ollut ruoan syöminen yksi täys mahdottomuus, kaikki maistuu ihan paskalle ja heti tulee oksu olo, tänään syönyt kaksi leipää, pullan ja viiliksen... Kokoilin kuitenkin itseni kasaan ja lähdin moikkaamaan kaveria. Bussimatka oli hirveä, näin jotain mikä sai taas ahdistuskohtauksen aikaiseksi ja olisi tehnyt mieli hypätä bussista ulos. Samanlainen (tai vielä pahempi) olohan tuli eilen perjantaina viiden aikaan Tikkurilan asemalla, kun koko kroppa tärisi hillittömästi eivätkä jalat kantaneet. Happi loppui eikä saanut lisää happea. Onneksi kaveri tuli pelastamaan, jäin Koivukylässä pois haukkaamaan happea ja loppumatka kuljettiin kaverin kanssa yhtä matkaa. Tunteet heittelee vuorokaudessa enemmän kuin pää antaa myöten, ilosta suruun, tuskaan ja vihaan sekä kaikkeen muuhun niiltä väliltä aina välinpitämättömyyteen ja tyhjyyteen asti. Kunpa tää paha olo menisi jo pois. Että tällaista täällä...

Mutta joo, takaisin siis tämän päivän - tai nyt jo eilisen - tapahtumiin. Oltiin siis ABC:llä kahvilla ja siitä jatkettiin sitten pieneen puistoon jauhamaan lisää paskaa. Istuskellessamme puiston penkillä paikalle saapui kaverin koululaisia, vuosimallia '00... Ensimmäinen kysymys oli "OOTTEKSTE NAIMISISSA!?!!" "Ai ette vai, seurustelettekste?? No pussatkaa nyt, halatkaa ees!! Äähähää ette uskalla!!!" D: Huooooohhhh Siinä sitten hetki väännettiin kättä teinipoikien kanssa, katottiin suut auki loksahtaneina kun toinen niistä varasti kaverin Möfön (kyllä, ES-jonne), mutta palautti sen sitten hetken päästä avaamattomana takaisin jne. Vaikka kyseinen kaveri onkin vähän liiankin lähellä asiaa mikä yllä mainitun kuvotusolon ynnä muut fyysiset ja psyykkiset oireet saa aikaan, oli tosi kiva nähdä ja jutella, paransi oloa kummasti! :) Harmi vaan, että heti kun tulee yksin kotiin, alkaa ajatukset taas karkailla siihen pahan olon aiheuttajaan ja sitten ei taaskaan ole hyvä olla. Ehkä huomenna saa asioihin edes jotain selkoa, toivottavasti... Nyt nukkumaan, josko tänä yönä ei näkyisi painajaisia.....

Pahoittelut tärähtäneestä otoksesta, mutta tämä kaikista julkaisukelpoisin
Tämän päivän ryysyt feat NY <3