Maanantaiaamujen sietämätön keveys

Onneksi mun viikossani on edes yksi aamu, jolloin saan käynnistää itseni oikein pitkän kaavan mukaan, eikä kiireestä tarvitse murehtia. Vaikka kyse onkin maanantaiaamusta, niin nautin tästä silti yhtä paljon kuin jos tämä aamu olisikin lauantaiaamu tai keskiviikkoaamu. Istun keittiön pöydän ääressä nauttimassa pitkän kaavan mukaan rakennetusta aamupalastani samalla, kun ulkona sataa lunta. Mori istua nököttää sohvan käsinojan kulmalla ja tiirailee ulos ikkunasta. Kummallakaan meistä ei ole kiire mihinkään maanantaiaamuisin. Maanantait on sellaisia, jolloin me Morin kanssa vedetään aamut pidemmän kaavan mukaan.

Tänään oli tarkoitus mennä treenaamaan. Mutta rento aamu ja pidennetty yöuni vei voiton. Niinhän sitä usein sanotaan, että välissä täytyy myös levätä, jotta lihaksisto voi kehittyä. Paska tekosyy, myönnän. Treenaamisessa mun tavoitteena ei todellisuudessa ole mikään suoranaisesti konkreettinen esim. fitness-kisoihin pääsy, vaan tarkoituksena on pikemminkin kohentaa elämäntapoja oman kehoni takia iloisella mielellä. Olen luvannut itselleni, että aion treenata resurssieni mukaan vähintään kahdesti viikossa, useamminkin jos vain pystyn ja jaksan. Ja yritän myös kiinnittää huomiota syömiseeni, etten eläisi vain näkkileivällä ja maidolla, tai mäkkisafkalla.

Olen pienestä asti treenannut ja harjoitellut kovaa ja liikunnallisuus on minulla verissä. Teinivuosina, kun liikunta oli kuin kirosana ja kaverit veivät voiton kaikesta, ei ollut väliä mitä teki. Keho jatkoi kasvamistaan, eikä silloin monen tonnin kaloripommit haitanneet menoa, se kaikki käytettiin kasvamiseen kuitenkin. Pienenä olin aina se laihin ja timmein luokalla, vielä lukion alussakin olin pieni kuin mikä, mutta kun ratsastusta lukuunottamatta kaikki muu jäi, ja tilalle tuli roskaruoka, alkoholi jne, niin lukion loppuun mennessä mulle kasvoikin tissit, pieni maha ja jonkunnäköinen pylly. Sinänsä se ei haitannut, pikemminkin pelasti minut ja kehoni vääristyneeltä kuvalta ja anorektikon mittoihin tipahtamiselta. Muistan hyvin, miten radikaali muutos etenkin naisellisissa muodoissa tapahtui, sillä kaikki alusvaatteet meni uusiksi lukion loppuun mennessä.

En ole koskaan osannut tuijottaa suuhuni laittamieni asioiden kalorimääriä, sillä koskaan syömäni ruoka ei ole ilmestynyt suoraan kehooni merkiksi siitä, mitä olen tehnyt. Ehkä se onkin mun kiroukseni. Koska en näe konkreettista seurausta, niin en kiinnitä huomiota siihen mitä teen. Toisaalta se on hyvä asia, jos ajatellaan kehon ulkoista muotoa. Toisaalta taas ei...

Mutta jokainen meistä vanhenee aikanaan ja viime aikoina olen oikeasti tajunnut sen, etten ole enää se sama 16-vuotias, joka voi tunkea suuhunsa mitä tahansa miettimättä mitä siitä seuraa tai kuluttamatta sitä mihinkään. 21-vuotiaana ihmisen täytyy jo osata miettiä omaa kehoaan, jos haluaa pysyä kunnossa. Enkä nyt tarkoita, että 21 vuoden ikä olisi mikään rajapyykki, milloin tulisi alkaa miettimään omaa kehoaan! Moni havahtuu siihen jo paljon aikaisemmin, eikä se ole huono asia. Kasvuikä, jolloin nykytyyppinen salitreenaaminen on vaaraksi keholle, on mulla jo kaukana takana päin, joten voin keskittyä siihen, mitä haluan keholtani tulevaisuudessa. Haluanko, että rupsahdan kolme-neljäkymppisenä, vai haluanko olla se rautainen hyvinsäilynyt mimmi töissä, joka voi ehkä joskus olla inspiraationa jolleulle kehonsa kanssa taistelevalle. Totta helvetissä valitsen jälkimmäisen!

Aikaisemmin liikuntani on ollut säännöllisen epäsäännöllistä ja aika ajoin olen havahtunut siihen, kuinka treenipiikin aikana mulla olikin niin hyvät lihakset ja nyt ne on taas hävinneet mahamakkaran alle. Loppupeleissä siihen pisteeseen pääsy ei vaadi edelleenkään paljoa, mutta enää se piste ei riitä, että maha ei pullota kuin puolivälissä raskaana olevalla. Nyt vaaditaan enemmän.

Konkreettisen tavoitteen asettaminen on ollut vaikeaa, sillä tavoite ei ole niin ehdoton, kuten esim. fitness-malleiksi pyrkivillä tai kymmenen kiloa laihduttavilla. Olenkin pidempään pohtinut sitä, mihin tähtään itse. En fitness-mallimittoihin asti, mutta jonnekin sinne päin, ehkä. Eikä minun tarvitse lahduttaa (tästä jokainen on omaa mieltänsä, mutta itse olen tyytyväinen kehooni painon ja mittojen suhteen), pikemminkin vain vahvistaa kehoa ja pitää siitä huolta. Syksyllä mä lähden opiskelemaan liikunta-alaa, joten ihan rapakunnossa syksyllä en voi olla. Niinpä sitten ajatus lähti juoksemaan ja tuloksena hyvin sekavasti selitetty, mutta omassa päässä kirkkaana näkyvä kuva tavoitteesta...

Tavoitteenani on syksyyn kesään mennessä kiinteyttää kehoani ja lisätä lihasvoimaa pysyen kuitenkin naisellisen näköisenä; treenattuna ei langanlaihana.

Iho mustaksi

Jotkut sanoo kipua kauniiksi. Mulle kivussa itsessään on jotain hyvin kieroutunutta, ei ehkä kauneutta, mutta jotain omalla tavallaan hienoa. Kivun ja tuskan jälkeen voi olla ylpeä itsestään miten hienosti on kärsimyksestään selvinnyt. Kaiken sen hirveyden keskellä lohduttavin ajatus oli, että jossain välissä se loppuu kuitenkin, eikä siitä sitten sen jälkeen tarvitse enää kärsiä. Ja niin, näin jälkeen päin asiaa katsottuna, se kaikki tuska ja sairaalloinen kipu oli kaiken vaivan arvoista. Olen ylpeä, että kestin sen alusta loppuun saakka sekä enemmän kuin iloinen ja tyytyväinen lopputulokseen. Siitä tuli parempi kuin luulin. Mä en ole ensimmäinen enkä todellakaan viimeinen ihminen, joka on tikannut nahkaansa, mutta jokaiselle se on yksilöllistä ja henkilökohtaista.

Kylki: Aut viam inveniam aut faciam (I'll either find a way or make one) BigP

Tatuoinnit ovat kaikille hyvin erilaisia. Yksi ei pidä niistä lainkaan missään muodossa, toinen ihastelee niiden kauneutta muiden iholla, muttei itse uskalla tai halua mustetta ihoonsa ja kolmas taas tatuoi itsensä täyteen tatuointihuumassa. Monesti vastaan tulee ihmisiä, joiden mielestä tatuoinnit kuuluvat vain linnakundeille ja merimiehille, mikä on omaan päähän hyvin kitukasvuinen ajatusmaailma. Iho on jokaisen oma ja henkilökohtainen osa ruumista ja on jokaisen oma valinta tehdä siihen muutoksia. Samalla voitaisiin tuomita lävistykset ja plastiikkakirurgiat sun muut. Moni kuitenkin näkee ihonsa alustana taiteelle yhtälailla kuin esimerkiksi paperin tai kankaan. Jokainen tatuointi on omalla tavallaan yksilöllinen ja henkilökohtainen, oli se sitten syvällinen ja persoonallinen vuoden suunnittelutyön tulos, tai hetken huumassa valittu "tusinatribaali". Omasta mielestäni itse tatuoinnin ideaa ei saisi arvostella, mikäli kyseessä on tarkkaan harkittu ja tulevalle "omistajalleen" sopiva leima (okei jotkut leimat tekee tässäkin poikkeuksen, esim kuolemaan viittaavat hahmot naisilla näkyvillä paikoilla tms). Se on jokaisen henkilökohtainen päätös tatuoida vaikka sitten se tähti niskaan, eikä kenelläkään tulisi olla oikeutta haukkua toisen tavasta käyttää ihoaan. Sitten taas itse toteutus on se, jota saa ja ehkä tuleekin arvostella. Huono taiteilija tekee huonoa jälkeä, eikä kukaan halua maksaa elinikäisestä huonosti tehdystä kuvasta iholla. Tai ei kukaan täysipäinen mielestäni. Paljon virheitä saa korjattua peitekuvilla ja laseroinnilla, mutta suosittelen silti panostamaan laatuun. Koskaan ei liikaa muistuteta, että mielummin maksaa enemmän laadusta kuin säästää kukkaroaan. Tatuointi kuitenkin kulkee mukanasi iholla läpi loppuelämäsi, joten miksi tuhlata rahoja huonoon jälkeen?

Jokainen meistä elää vain kerran ja vastaa itse itsestään täytettyään 18 vuotta tai muutettuaan omilleen ja aikuistuttuaan. Annetaan siis jälleen kaikkien kukkien kukkia, pidetään vain huolta omasta kehostamme.

Mitä te olette mieltä tatuoinneista?

Viikonloppuvaihteella

Toivottavasti teillä jokaisella ihanaisella on ollut kiva ja mieleenpainuva viikonloppu tähän asti, tai jos ei ihan niin ikimuistoinen niin edes mukiinmenevä! Mulla viikonloppu on ainakin mennyt hyvissä merkeissä ja nyt on hyvä fiilis, vaikka huomenna onkin taas maanantai...

Lauantaiaamuna käytiin kaverin kanssa Peten työpajalla tekemässä sotastrategioita ja alustavan suunnitelman mukaan mulla on inkkiä ihossa maanantaina 15.10. !! Mua vähän harmittaa, ettei mun kaveri varmaankaan pääse mun mukaan, en millään haluaisi mennä sinne yksin. No, saa nähdä. Pidetään sormet ristissä, ettei satu ihan älyttömästi ja etten huuda (ainakaan kauheasti)...

Päivä jatkui tallireissulla. Mädden vähän epämääräisen takasen takia käytiin vaan rennosti maastoilemassa. Tytsyllä taisi kuitenkin olla aika paljon virtaa, joten maastosta tulikin aika pirtsakka. Mutta mikä ois sen ihanampi tapa viettää kirpsakkaa ja aurinkoista lauantaipäivää kuin istua hevosen selässä ratsastellen pitkin peltoteitä! Pienestä se ihminenkin on taas iloinen.

Illalla olikin sitten ne mun aikaisemmin mainostamat kaverin tuparit. Tyyppien perinteiseen tapaan tarjoilu oli erittäin nestemäinen ja populaa oli ihan älyttömästi. Kun oltiin lähdössä baariin, kämpän eteinen näytti yhtä kaaosmaiselta kuin Porkun narikka pilkun jälkeen. Mä en viipynyt kauaa baarissa, kun sain tutulta kyydin kotiin pienellä bensarahalla. Mäkkärin kautta kotiin ja nukkumaan!

Sunnuntaita vietettiin koomaamalla sinne neljään asti ja sitten vasta lähettiin liikkeelle. ABC tarjosi meille maittavan lounaan, kanavartaita ja pastaa, nomnom! ♥ Tallilla päästiinkin sitten leikkimään partureita, kun Mädden omistaja klippasi tytön. Nyt tytsy on puolikalju, jätettiin sille kuitenkin koko ylälinja koskemattomaksi, niin pysyy kaula, selkä ja pylly lämpimänä. :)

Ratsastin Mädden maneesissa, tänään jo vähän pyytäen tyttöä venymään eteen alas. Lisäksi tehtiin vähän väistöjä jne. Maneesista poistuttua tajusin, että on ihan säkkipimeetä, eikä oikeesti nää yhtään mitään. Päästiin mee kuitenkin perille. Mädden hoitamisessa ratsastuksen jälkeen meni niin pitkään, että loppupeleissä jouduin jopa sulkemaan tallin. Vähän pelotti, kun en sitä ollut koskaan sulkenut eikä mulla ollut mitään käryä mitä tehdä. Onneksi sain sitten viisaammalta apua. Puol kymmenen aikaan me sit vihdoin ja viimein päästiin pois tallilta.

Että tämmöinen viikonloppu täällä. Saa nähdä millainen viikko on taas edessä... Nyt viemään Morkkista ulos, syömään iltapalaa ja tutimaan! Unia kaikille! ♥

Never lose hope

Oon tässä muutamana päivänä mietiskellyt normaalia enemmän omia tuntemuksia ja suhdettani omaan kehooni & mieleeni sekä muihin ympärillä oleviin ihmisiin yms. Eilen peilin edessä puolialastomana hilluessani tulin todenneeksi että hemmetti, mullahan oma nätti kroppa. Joo, omakehu haisee tässä postauksessa ja pahasti, mutta mielestäni jokaisella on oikeus olla tyytyväinen ja ylpeä omasta kehostaan normaalissa määrin. Liiallinen itsensä ylistäminen on täysin asia erikseen.

Olen jostain syystä aina kokenut itseni enemmän tai vähemmän ulkonäöllisesti epätyydyttäväksi ja edelleenkin mielummin peitän vikoja kuin esittelen ja olen ylpeä yksilöllisistä piirteistäni. Yleisesti ottaenhan on normaalia, että ihminen vertaa itseään muihin ympärillä oleviin ihmisiin, mutta mulla se jostain syystä pääsi pahimmilaan kärjistymään ihan liikaa, syyttä suotta. Olen aina ollut erittäin utelias (tätä ei nyt pidä käsittää väärin) ja kiinnittänyt pieniin yksityiskohtiin huomiota, tässä tilanteessa siis muiden ihmisten ulkonäöllisiin seikkoihin. Tämä on sinäänsä typerää, koska jos pidän jonkun yksilöllistä pientä pikkuseikkaa kauniina, koen taas vastavuoroisesti itseni rumaksi siltä osin. Nyt olen kuitenkin "tutkaillut" kehoani normaalia enemmän (eli pällistellyt itseäni peilistä joka suunnasta, vääntyillyt ja kääntyillyt jne) ja tullut siihen tulokseen, että oma keho on kuitenkin se paras mikä olla voi. Edelleen minussa on paljon vikoja, joista en pidä ja tasaisin väliajoin koen tuntemuksia, että haluaisin niille tehdä jotain. Viittaan siis lähinnä kirurgisiin leikkauksiin. En kuitenkaan halua leikellä itseäni ja veikkaan, että ainoa plastiikkakirurginen leikkaus jota koskaan saatan edes harkita kohdistuu tiesseihin, jos joskus tissini lässähtäisivät kammottaviksi nahkaläpsyköiksi esim lapsen syntymän ja imetyksen jälkeen. Tämäkin on vain epämääräinen ja ehkä mahdollinen tulevaisuuden juttu. Mitään muuta en itsessäni lähtisi leikkelemään (ellei sitten tapahdu esim jotain tapaturmaa, jonka arvet haluan poistaa tms).

Jotta tämä tylsä itseriittoinen sepustelu omasta kropasta ei pilaisi joka ikisen tähän blogiin eksyvän päivää ja pitkästyttäisi teitä kuoliaaksi, niin mainittakoot että en todellakaan ole mikään himourheilijafriikki tai syö yliterveellisesti. Kuvaevidenssinä eilisen päivän kohokohta, kinkkupitsa ja ah aina niin yhtä ihana iso lasi maitoa kyytipojaksi! <3 :