Oppimisen ilo

Mori aloitti kolme viikkoa sitten koirakoulun. Niin ja onhan Mori ollut mulla jo 8 kuukautta, että koulutusta on jo aikaisemminkin harjoiteltu. Ja aina on pikkuinen Morkkis oppinut ennemmin tai myöhemmin sen, mitä sille on milloinkin opetettu. Mutta vasta eilen illalla koulussa ollessa oikeasti havahduin siihen, miten uskomattoman ihana koira mulla on murrosiästä huolimatta. Se on niin äärettömän fiksu pieni otus, en vain aikaisemmin ole osannut valjastaa sen fiksuja pieniä aivonystyröitä oikein. Olisi tyhmää jättää käyttämättä tuollainen aivokapasiteetti, mitä tuolla pienellä koirapahasella on! Mietin tuossa aikaisemmin, että jos Mori olisi ihminen, se olisi ihan varmasti Albert Einsteinin tasoa, vähintään!

Mori on ihan äärettömän hyvä touhuilukaveri, jos vaan jaksaisi aina itse touhuta sen kanssa tarpeeksi. Usein tuntuukin, että välistä aikaa koiralle on liian vähän. Tästä olen erittäin harmissani, sillä yhdessä touhuaminen tekisi hyvää meille molemmille. Aina, kun aikaa vain on yritän edes hetken touhuta Morin kanssa, leikkien tai kouluttaen. Onneksi en asu yksin, joten koira saa myös silloin kun mä olen töissä seuraa ja satunnaista aktivointia. Mun toiveissani olisi kuitenkin aloittaa jokin säännöllinen harrastus Morin kanssa, jolla saisin Morin pidettyä aktiivisena sekä itse oppisin oikeanlaisia koulutusmetodeja eri tilanteisiin valvovan, ulkopuolisen silmän alla. Me ollaan koirakoulun aikana molemmat opittu huimasti sekä toisistamme, että varmasti myös itsestämme. Ja meidän välinen suhde on ihan selvästi kehittynyt uudelle tasolle. Meidän suhde ei ole enää pentumaista roikkumista "äitihahmossa", vaan moleminpuoleista luottamusta ja kunnioitusta sekä yhteisymmärrystä. Luottoa ja uskoa siihen, että yhdessä toimimalla kaikki toimii paremmin kuin itse päättämällä. Ja mä olen hurjan ylpeä omasta koirastani sekä samalla myös itsestäni, että olen näinkin pitkälle oivalluksissani päässyt. Ja että me yhdessä päästään vaikka mihin jos halutaan.
Se, minne sitten koirakoulun jälkeen suunnataan, onkin sitten täysin toinen juttu...

LUUKKU 1: Joulukuu!

Joulukalenterin ensimmäiset luukut on siis avattu ja jokaisen blogeja seuraavan blogger-etusivu tulvii joulukalenteripostauksia. Mikä olisikaan ihanampi tapa aloittaa joulukuu kuin nauttimalla myös Etelä-Suomen peittäneestä ihanasta lumesta, esimerkiksi vaikka näin kuten meidän Mori teki!

Tässä siis joulukalenterin ensimmäisen luukun kunniaksi lumentäytteisiä puhelimella näpsittyjä kuvia parilta viime päivältä! Kylmä tulee jo näitä katsellessa, joten taidampa käpertyä takaisin peiton alle! Leppoisaa joulukuun ensimmäistä teille ihanille! ♥

Illalla peuhaamisen jälkeen kylmästä on kiva päästä lämmittelemään pehmoiselle matolle <3

When life gives you lemons...

Inhottavaa aloittaa postaus pahoittelemalla sitä, ettei ole hetkeen mitään kirjoittanut, ei sitten yhtään mitään, eikä hetkeen ole edes jaksanut ajatella kirjoittamista. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja sorrutaan siihen mihin moni muukin bloggaaja tämän bloggailun kanssa joskus ajautuu. Eli anteeksi kaikille rakkaille lukijoille siitä, että hiljaista on viime aikoina ollut.

Kiitoksia kaikille pienenpieneen kilpailuun osallistuneille, päätöksen voittajasta teen tämän viikon aikana, kun rupean sitä tekstiäkin vääntämään. Toivottavasti löytyy jostain energiaa ja inspiraatiota siihen, tuntuu vain että kaikki ylimääräinen virta ja jaksaminen menee nimenomaan tähän elämiseen ja kaikki muu sen ympärillä jää ihan minimaaliseksi.

Viime päivinä mua on ärsyttänyt moni asia. En viitsi niistä sen enempää täällä blogissa jauhaa, sillä menevät liian henkilökohtaisuuksiin. Ehkä se jo vähän helpottaa, kun voi täällä sanoa, että tuntuu paskalta ja aina elämässä kaikki ei mene niin kuin itse parhaimmaksi kokisi. Meitä on kuitenkin moneen junaan ja jokaisen teot vaikuttavat pitkänkin matkan kautta toisiin ja sitten koko hemmetin piparitalo sortuu. Välillä on vaan päiviä, kun tekisi mieli jäädä peiton alle nukkumaan kuukaudeksi... Onneksi Mori osaa silloin tällöin käyttäytyäkin ja käpertyä mamman viereen nukkumaan, vaikka sen uusin lempipuuha onkin tuhota ihmisten sukkia...

Kävin eilen moikkaamassa mun entistä hoitoponia, kun yhteistä taivalta olisi tullut täyteen 8 vuotta, ellen olisi kesällä lopettanut tallilla käymistä. Varoitan jo tässä vaiheessa kaikkia, että nyt tulee valitusta ja tunteita kuohuttavaa tekstiä. Koitetaan kuitenkin katsoa asiaa järkevältä kantilta ja jätetään asia tällaiseksi hetkelliseksi bloggaajan purkaukseksi sen enempää asiaa tarkemman syynin ja spekuloinnin kohteeksi ottamatta.

Pieni B-pallero nuokkui karsinassaan, kun saavuin sen luokse. Vähän se höristi korviaan, kun huomasi, että joku saapui sen karsinan ovelle, mutta käänsi korvat nopeasti taaksepäin ja varmaan mielessään myhäili, että kuka hemmetti kehtaa taas häiritä häntä. Karsinan sisällä odotti hikinen ja väsynyt pieni pullea poni, joka aluksi ei edes tullut tervehtimään mua. Poni, jota kukaan ei ollut hoitanut tunnin jälkeen, vaan se oli ainoastaan riisuttu ja jätetty oman onnensa nojaan karsinaan. Menin sen luokse lirkutellen sille kuten aina ennenkin ja se painoi päänsä mun syliin. B tuskin ikinä on nauttinut hellyydenosoituksista, pään halailuista tai juurikaan mistään muustakaan, mutta musta tuntui, että silloin se nautti enemmän kuin koskaan ennen saamastaan huomiosta, kun sen kimpussa ei ollut ketään pikkulasta eikä siltä vaadittu yhtään mitään. Siinä se vain oli ja nuokkui, silmät melkein kiinni, turpa mun mahaa vasten. Tutkin ponin läpikotaisin käsikopelolla. Mahaa sillä oli edelleen yhtä paljon kuin aikaisemmin ja yhtä hintelät pikkukintut kuin aina ennenkin. Voi olla, että katsoin tilannetta omien silmälasieni läpi ja nyt liioittelen asioita, mutta lämpimät vuohiset ja nestepatit jaloissa vaikuttivat siltä, että nyt on jotain ongelmia jaloissa, kuten on ollut jo aikaisemminkin. Voi olla, että niitä on alettu hoitaa jo, siitähän en mitään tiedä. Sillä hetkellä ponia katsoessa en tuntenut mitään muuta kuin sääliä. Edelleenkin tunnen pitkälti sääliä ja halua pelastaa se pieni poni vielä, kun se on mahdollista. En olisi halunnut jättää sitä sinne kymän harmaaseen karsinaan, jossa sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä. Mutta en mä sinne asumaankaan voinut jäädä. Kun poni huomasi, että lähdin pois, se vajosi taas samaan apaattiseen kooma-tilaan ja jäi nuokkumaan paikoilleen. Jälkeenpäin kuulin ponin nykyiseltä hoitajalta, että jalat olisivat menneet huonompaan kuntoon. Ja että poni olisi oikeasti surkeampi kuin ennen. Tänään asiaa miettiessäni halu viedä poni pois on vain vahvistunut. Mutta todellisuus tulee vastaan. Ei mulla olisi mitenkään varaa ylläpitää toista ponia täyspäiväisesti Mädden lisäksi. Saisin tienata ainakin reilut pari tuhatta euroa kuussa, jotta voisin edes harkita sellaista. Sen lisäksi täytyy tietysti muistaa, että tuon ikäisen jo aika hyvin loppuun kulutetun ponin kanssa helposti voi ilmetä yllättäviäkin kuluja, eläinlääkäristä aina uusien varusteiden hankintaan jne. Mistä mä sellaiseen repisin rahaa? No en mistään. Kuka ostaa yli kymmenen vuotta ratsastuskoulukäytössä olleen omapäisen ja haastavamman puoleisen ponin itselleen pullaponiksi? Tuskin kovinkaan moni. Tähän asti määrä on pyöreä nolla ja B on sentään pariin otteeseen ollut jo myynnissä. Elämä on perseestä aina sellaisina hetkinä, kun haluaisi tehdä jotain hyvää, mutta sitä ei voi tehdä koska raha ja sen puute. Silloin ei voi kuin ajatella, että ehkä se vielä kestää ja ehkä mä vain liioittelen, ettei asiat olekaan oikeasti niin huonosti kuin luulen/koen. Ehkä mä en vain oikeasti voi tehdä asialle mitään. Sydäntä särkee, kun kädet on sidottu selän taakse, mutta ei auta itkeminen. Ei tästä oikein mihinkään pääse.

En loppupeleissä edes tiedä, miksi kirjoitin tämän tänne. Jossain määrin se ehkä helpottaa omaa oloa, kun on saanut kerrottua eilisestä jollekin muulle. Riskaabeliahan tämmöisen tekstin julkaiseminen on ja tiedostan sen oikein hyvin. Voihan se hyvinkin olla, että rankan tunnin jälkeen poni oli vain yksinkertaisesti väsynyt ja siksi käyttäytyi noin. Voi olla, että se ei edes viihtyisi missään muualla, että tekisin sille vain hallaa, jos voisin sen jonain päivänä ostaa pois ja viedä jonnekin muualle. Voi olla, että olen täysin väärässä...

Äly hoi älä jätä!

Mä muistin tässä yhtäkkiä, että olen tavallaan luvannut osallistua Shiba ry:n jäsenlehden tekoon, jonka deadline lähestyy pikkuhiljaa. Tarkoituksena olisi siis lähettää vähintäänkin kuva/kuvia Morista, mutta mielellään myös jokin pieni ja kiva teksti tai kirjoitelma. Tätä pohdiskellessani sain päähäni pienen idean, että mitäs jos te ehdottaisitte ideoita kirjoitelmaan? Kirjoitelman teema on aika vapaa, kunhan liittyy koiriin ja shiboihin., tässä tapauksessa siis tietysti myös Moriin. Kirjoituksen valmistuttua julkaisen tekstin myös täällä kredittien kera viimeistään 30.11.

 

Lähetä koira-aiheinen kirjoitelmaehdotuksesi lauantaihin 17.11. klo 21:00 mennessä tämän postauksen kommenttiboksiin sähköpostin kanssa. Parhaan ja toteutettavan idean keksijälle luvassa pieni eläinaiheinen palkinto!

 

Kiitos kaikille jo etukäteen! ♥

Morgulan hulivilipäivä

Tämä postaus mun piti julkaista jo eilen. Pahoittelut, että se on myöhässä ja etten jaksanut muutella aikamääreitä enää...

Eilen oli keskiviikko ja pikkuisen Mori Morgulan kalenterissa se tietää sitä, että mamma raahaa rassukan puoliväkisin mukaan töihinsä. Junat on aina ihan hirmuisen pelottavia pienen koirapojan alun silmissä, ne hurisee ja kolisee oudosti sekä ovat täynnä outoja hajuja & ihmisiä. Sitten se putkilo vie pikku koirapahasen aina mitä ihmeellisempään paikkaan, missä on täysin oudot hajut ja äänet. Eihän sellainen nyt käy päinsä, ei alkuunkaan!

Töissä Morkkis oli aika apaattinen, nukkui vaan eikä juurikaan syönyt. Työpäivän päätteeksi oli syönyt puolet ruoistaan ja tosiaan Mori ei ollut aikaisemmin edes saanut ruokaa... Saatiin kyyti töistä kotiin hurjalla isolla Möröllä (=vaihtolava-auto), mihin Mori täytyy tottakai nostaa ja raasu oli sielläkin jo ihan peloissaan. Sitten käytiin puolessa välissä vaihtamassa autoa, eikä Morkkis olisi millään enää suostunut uudelle automatkalle. Sain sen kuitenkin maaniteltua mukaan. Kiitoksena koirapirpanaa uuvuttaneesta pelottavasta päivästä saatiin oksennukset auton lattialle. Onneksi ne sai helposti pestyä pois...

Illalla Mori sai kavereita kylään! Taiga ja Andi tuli kumpainenkin viihdyttämään mun keskenkasvuista miestäni ja leikkiminen oli Morin mielestä niin huiman hauskaa, että monen kuukauden tauon jälkeen lirautti ilopissat lattialle. Kahdesti. Mokkula taisi vähän rakastua Taigaan, kun koko ajan halusi leikkiä T:n kanssa ja nuoli ihan mielettömällä temmolla T:n huulia jne. No, ainakin lasta väsytti parin tunnin leikkihetken jälkeen! Mammakin oli tyytyväinen, kun koko ajan ei tarvinnut olla komentelemassa Mokkulaa olemaan purematta tms.

Days Go By

Ensinnäkin täytyy teiltä vähäisiltä tyypeiltä pyydellä anteeksi, että tämä tylsän elämän bloggaaja on unohtanut teidät ja koko bloginsa moneksi kuukaudeksi. Eipä sitä kai voi syyttävällä sormella osoittaa omaa kiireistä elämäänsä, kun eipä se kovin kiireinen oo ollu. Koitetaan nyt kuitenkin vähän kuroa aikaa takaisin...

Morkkis on kasvanut. Siitä on tullut jo iso poika, tai miehenalku, ei se mikään vaavi enää ole. Mutta mamman mussukka se on silti, vaikka välillä yrittääkin nylkyttää jalkaa tai purra imurin johdon poikki (vastustajan eliminointi). Tänä aamuna herättyämme klo 4:30, sain Morilta nenäpusun silmään. Mamma ei oikein arvostanut pusun sijoitusta, sillä silmässä märkä koiran kirsu ei tunnu kovin viehättävältä (sattuu pelkkä ajatuskin), mutta eihän toiselle voi olla vihainen kun se niin söpösti yritti pusua antaa.

Viikonloppu vietettiin Morin kanssa pitkälti metsässä, tai no ei siellä oltu kuin pari tuntia päivää kohden, mutta enemmän kuin yleensä. Morkkiksen mielestä mettäretket on ihan huisin hauskoja ja metsässä olisi niiiin kiva juosta täysiä ja repäistä mamma mukana pöheikköön.Tätäkään innokasta elettä mamma ei oikein arvosta. Huolimatta tästä pienestä haittajutusta, on kyllä ihana seurata omaa pikkunappulaa, kun se nauttii niin kovasti. Sitten se juoksee taas seuraavan kiven päälle, katsoo taakseen suoraan mamman silmiin ja hymyilee isoa shibahymyään. Taas se kääntyy ympäri ja jatkaa juoksemista. Jossain välissä se saa hepulin ja sinkoilee ympäriinsä kietoen flexinsä tuhanteen puuntaimeen tai pöheikköön. Siinähän sitä on sitten ihmettelemistä miksei enää pääse eteen eikä taakse ja mamma näyttää närkästyneeltä.

Tällaista tylsää elämää me eletään Morin kanssa Keravan korvessa. Erehdyttiin kerran muutama kuukausi sitten mätsäreihin, mikä oli täysi katastrofi. Mori ei antanut tuomarin koskea itseensä ja tästä syystä jäätiin palkinnotta. Toisaalta ihan hyväkin vaan, päästiin pakoon kaatosadetta.
Mori on kyllä hieno koira. Se tulee lähes kaikkien koirien kanssa toimeen ja kaikkien mukavien ihmistuttavuuksien kanssa se kaveeraa. Se pitää kuitenkin mamman puolia kaikissa tilanteissa, haukkuu pelottavalle työmiehelle ikkunassa, epämääräiselle Keravan denalle yöpimeällä tai aamuvarhain liikkeellä olevalle postimiehelle. Morin silmiltä ei jää mitään huomaamatta. Ei edes näkymättömät pienet miehet. Tietysti naapureiden mielestä mamman nappulan mieliharrastus voi olla hermoja raastavaa puoli viiden aikaa aamuyöstä, mutta minkäs teet. Kyllä se mammaa uskoo muutaman kerran jälkeen sitten, kun tuhahtaa ja tajuaa että kaippa se vaara on ohi.

Nyt syksyllä meidän olisi tarkoitus osallistua Morin kanssa koirakouluun, kunhan mamma vaan saa kasattua tarpeeksi rahaa kokoon, että voidaan pulittaa kurssista hirmuinen kiskurihinta. Mammalla on myös hurjasti haaveita mitä kaikkea kivaa pikkunappulan kanssa voisi alkaa harrastamaan. Tokoa, agia, jälkeä ja miksei niitä näyttelyitäkin voisi alkaa uudelleen treenaamaan josko meidän tuittupää olisikin yhtäkkiä muuttunut ihmisystävällisemmäksi. Kun vain olisi kaikille kursseille vaan sitä riihikuivaa käteistä, muttei meilläkään se raha kasva puussa, rahapuut on täyttä huijausta ja Mori on samaa mieltä ihan varmasti...
Lisäksi sitä rahaa pitäisi törsätä uusiin vermeisiin, muun muassa uudet valjaat pitäisi ostaa, sillä Hurtan vanhat Y-valjaat mahtuu vain nipinnapin päälle, ennen ne oli Morkkikselle vähän turhankin isot ja nyt sai tunkemalla tunkea, että pää edes mahtui lävitse. Voi Morkkista, kun se kasvaa niin hirmuista vauhtia. Sillähän on kohta ikää jo 7kk, ei uskoisi! Kohta sillä alkaa murkkuikä ja sitten oon ihan pulassa, ainakin jos on ystävän mielipiteeseen luottamista. Ja ihan huomaamatta se onkin kaksi tai kolme, sitten viisi ja kohta eläkeikäinen... Mutta se on mun nappula oli se sitten 2kk tai 20v. Niin ja ah! Mamman mielestä on ihan huippuliikuttavaa kuulla, kuinka joku ulkopuolinen sanoo että Mori on niin omistajalleen sopiva koira ja että on niin ihana seurata, miten se katsoo mammaansa koko ajan sekä seuraa sitä minne mamma ikinä meneekin. Mamma tosin on vähän luottamuspulainen sen suhteen, että voisi huoletta pitää naperoaan vapaana aitaamattomassa ulkotilassa, sillä luoksetulovarmuus vieraassa ärsykkeellisessä ympäristössä on joka toinen kerta 100% ja joka toinen taas 0%... Jos sitä sitten siellä koirakoulussa oppisi...

Mitäköhän muuta... Nyt en jaksa omista aivotoiminnoista ynnä muista tapahtumista sen enempää, jätetään se jollekin toiselle kerralle. Mutta jos jollekulle tulee mieleen jotain kysymyksiä Morista ja Morkkiksen mammasta, niin vastaan mielelläni. Mori rakastaa fanipostia. Puspus ♥

Day 2 & kymppiviikko

Miun vaavi on jo iso, kymppiviikkoinen vesseli <3
Yö vauvan kanssa meni odotettua paremmin, sain jopa nukuttua! :D Kyllä Mori pariin otteeseen jotain piippasi ja herätti yöllä, mutta pääasiassa saatiin nukuttua. Pikkunen tajusi mennä omaan petiinsä unille ja aamulla kun menin lenkkien välissä takas nukkumaan, niin meni Morikin! :)) Eilisestä Mori on reipastunu hurjasti, kulkee jo paljon reippaammin mukana ja kakatkin tulee nätisti pihalle. Tosin pariin otteeseen on pissit tehty olkkariin koska mamma on ollu ihan liian hidas viemään ulos! Hups...

Äsken vähän testailtiin miten kamalat kynsisakset on, no onhan ne varmasti ihan kamalat kun tällasen tyhmän mamman laittaa saksien toiseen päähän. Mutta onneksi Mori on fiksu, eikä pihahtanutkaan kun puoli milliä lyhensin kynsiä. Yhden kynnen kyllä sain verille, muttei siitäkään huutanut vain säpsähti. Viisas pikkumies <3

Meidän päivä menee tässä leikkien, syöden, nukkuen ja pihalla ravaten... Kävin välissä kaupassa, lähtiessä koissu jäi piippaamaan, mutta kun tulin takaisin oli ihan hiljaista :) Taisi olla makkarissa pedillään nukkumassa, ainakin sieltä suunnalta kömpi tullessani takaisin... :D

Mutta, laitetaan taas vähän lisää vauvasaastetta! ;D

Vielä kun sais äänet mukaan, "VUAAAAHHH" :D

Kaksijalkainen :DD

pusipusi <3

Baby breath

Huhhuh, hullunjännä päivä ollut tänään! Mulla piti olla aamusta kampaaja. No, olin päässy kipittämään roskiksille asti kun soitetaan, että mun aika on peruttu koska kampaaja on kipeä. Ei PRKL! Mä olin vaan sen kampaajan takia heränny aikasin, vaikka oisin voinu nukkua. Olin päässy edellisenä yönä nukkumaan vasta varttia vaille kolme, koska kaveri oli väkertämässä sitä eteisen kaappia kymmenen ja puoli tuntia! O.o Ja koska olin tankannu itteni täyteen kahvia että pysyisin hereillä kampaajalla, niin enhän mä mitenkään pystyny menee takas nukkumaan. Siinähän mä sit jatkoin siivoilemista, imuroin ja vein tosiaan ne kaikki roskat (joita oli paljon!) jne.
Kun hommat oli jotenkuten reilassa ja kello alko lähestyä kahtatoista, lähin hipsimään juna-asemalle, suuntana Viikki ja VAKAVA-pääsykoe. Ei terve, koe oli aivan kamala ainakin omasta mielestä! En ollu yhtään varautunu tollaseen ylisovellettuun kokeeseen, joten meni aika pahaksi lottoamiseksi :( Toivotaan parasta ja pelätään pahinta...

Mutta sitten!! Tän päivän kohokohta on ollu ehdottomasti pääsykokeiden jälkeinen häppeningi. Kokeesta suunnistin suoraan eläinkauppaan ostamaan pissa-alustoja yms pikkusta krääsää. Sitten mamma tulikin jo poimimaan mut kyytiin ja haettiin mun pikkunen poikavauva kotiin!! <3 Tossa se lattialla nyt nuksuilee, rankkaa tää muuttaminen... :3

Tässä sitä nyt sitten ollaan, saanen esitellä teille; Mori:

Heaven is a place on earth with you

Viikonloppuna kultamurumussukkaiseni (ällösöpötän tarkoituksella, pahoitteluni en ole normaalisti näin äklö) oli lomilla Puolustusvoimien palveluksesta torstaista sunnuntaihin. Oltiin koko viikonloppu minun pikkuisessa kotikolossa leikkimässä pientä perhettä ja pitkästä aikaa oli huippuihana viikonloppu useista kömmähdyksistä ja ongelmatilanteista huolimatta. 

Torstai meni kivasti, vaikka V tulikin meille vasta lähempänä klo 22 ja jos ei oteta huomioon sitä, että tein turhan reissun Tikkurilaan kun herra ei ollut viitsinyt ilmoittaa, että lomakuljetukset lähtevät vasta viideltä, koska on torstai. Perjantai oli vähän huono päivä, silloin meni kaikki vähän vituralleen, mutta asia korjaantui lauantai-iltaan mennessä. Tosin lauantain aamusuunnitelmatkin meni mönkään perjantain takia, koska V oli ollut nostamassa kuppia ja tästä syystä ei pystynyt aamulla vielä liikkumaan niin aikaisin kuin oli ajateltu + olin itse hirmu väsy ja kävin todella hitaalla! Lauantai-aamuna piti kanssa vähän ällöillä ja ottaa söpöjä peiliposeja V:n kanssa ja lopputulos on se, että meinaan kuristaa koko ukkelin:

Tosi söpöä <3

Tuli muuten tajuttua tänään, että ylihuomenna tulee tasan vuosi siitä kun alettiin seurustella, eli yksinkertisemmin ilmaistuna siis vuosipäivä! Ja tottakai mun tuurilla mies on mettässä juuri silloin ja viikonloppuna vain yhden vuorokauden lomilla... >:(

Lauantaina käytiinkin taas katsomassa pikkuisia penneleitä! <3 (ja ostamassa mulle uudet kumpparit!) Vauvat oli todellakin vilkastuneet ihan huisisti sitten viime kerran, olivat ovella innokkaana vastassa kun saavuttiin paikan päälle. Alkuperäinen idea pennun valitsemisesta tällä kerralla jäi haaveeksi, koska olen niin monivammainen etten osaa päättää, mikä pennuista olisi meille sopivin ja parhain vaihtoehto. 

Note to self: Viestittele kasvattajan kanssa!!!

Lauantai-illasta vielä sen verran, että päätettiin laittaa kerrankin jotain kunnon sapuskaa, olin ostanut superista keittiön itse valmistamat pippurimarinoidut possufileet jonka kanssa perunaa ja perinteistä ruskeaa kastiketta (jota ei IKINÄ syödä V:n porukoilla, niillä pitää aina olla jotain "eksoottisempaa", eli vähintään bearnais-kastiketta). Pihvejä paistellessa kävi pieni äksidentti, kun yritin nätisti heittää V:n lautaselle pihviä. Marinadia oli sen verran paljon, että lätkäistessäni sen lautaselle sitä roiskui kädelleni, tarkalleen ottaen tuohon etusormen ja peukalon väliseen taipeeseen. Siinä nyt komeilee tuollainen mukava palovamma, rakkuloineen päivineen. Nyt se on onneksi jo vähän laskeutunut ettei kovasti häiritse elämää. Lauantaina se kyllä teki kipeää. Onneksi V oli ihana ja hoivasi minua pientä poloista. :)<3 Ruoka oli kyllä tosi naminami, vaikka itse sanonkin. Olihan sen eteen kärsitty enemmän kuin yleensä! :D

Sunnuntaina tallille heti aamusta kisa-avustajaksi (=kantamaan puomeja niin että nyt on kädet ihan hajalla!!) ja omalle ratsastustunnille. Kisat meni hyvin ja ratamestari oli taas saanut aikaan todella kivan radan, jota sitten tunnillakin hyödynnettiin osittain. Itse en ollut kisoissa mukana ratsukkona, mutta oli välistä kiva seurata tunnelmia vain katsomosta käsin. Tosin into kisaamaan kohoaa aina kun itse ei ole kilpailemassa... :D: Tunnilla tosiaan pompittiin tuota kisarataa ja noh, osa hypyistä meni ihan kehnosti oman taidottomuuden vuoksi, mutta mahtui sinne joukkoon ihan onnistuneitakin hyppyjä. Kahdesti meinasin tehdä kuperkeikan pois satulasta, mutta luojalle kiitos kiltistä ja varmasta hevosesta! :D On se niin ärsyttävää, kun parissa vuodessa opettajan takia menettää kaiken hyppyvarmuuden ja -tekniikan. Kestää taas ikuisuuden että opin taas näkemään paikat ja ratsastamaan loppuun asti. Nyt meininki on vähän sitä, että näytetään hevoselle mikä este ja sitten vaan herran haltuun. Lisää ylistysta luojalle taas sen takia, että opettaja vaihtui ja nykyinen on entistä huomattavasti tasokkaampi ja vaativampi. Kyllä tekee mieli ratsastaa loppuun asti kun opettaja karjuu kentällä naama punaisena "RATSASTA SITÄ, ÄLÄ MATKUSTA!!!". Katsotaan, josko saisin jonkinmoista videomateriaalia laitettua tunnista tänne jossain vaiheessa...

Tämä aamu meni valmennuskurssilla, jonka jälkeen oon nyt vaan koomaillut sohvannurkassa koneella. Lihakset on NIIIIIN kipeinä eilisestä puomien & tolppien ym roudaamisesta, ettei takkia meinaa saada kunnolla päältä. Lisäksi viikonlopun jäljiltä on isot univelat, että koko ajan väsyttää eikä aivot toimi, vaikka pitäisi lukea/opiskella tuota pääsykoemateriaalia... Ehkäpä tämä tästä.

Puppyplans?!

Ohhoh, onpas viime kirjoituksesta vierähtänyt jo tovi jos toinenkin... :D: Pahoitteluni asiasta, vaikka tosiasiahan on edelleenkin se, ettei noita lukijoita ole yhtään ainoata... :D

Mutta siis, asiaan. Kotikoloisessani on alkanut tympimään se, että täällä on hurjan yksinäistä, kun on oikeasti yksin. Porukoilla asuessa oli aina ihan normaalia, ettei koskaan ollut TÄYSIN yksin, koska aina oli kaksi karvaista kissanlöllykkää vieressä (tai vähän kauempana). Nyt kun täällä ei niitä kisulipisuleita kuitenkaan ole, niin täällä saa olla sitten ihan oikeasti yksin. Aika menee koneella, Facessa istuskellessa ja pelkään vähän jo omien silmieni takia, että alkaa pikku hiljaa olla liikaa nää mun koneellaoloajat.

Heti kun kämpän saanti varmistui, olin varma että joku lemmikki sinne tulee, on tultava oman järkeni vuoksi. Aluksi olin ehdottomasti sitä mieltä, että taloon tulee kissa ja piste. Muita vaihtoehtoja ei ole. En ole koskaan aiemmin oikein ollut koiraihmisiä, ne ovat ina olleet enemmän tai vähemmän haisevia ja likaa kerryttäviä otuksia (eikö kissat sitten ole?). Pitkien pohdintojen ja käytännössä todistettujen reaktioiden jälkeen tajusin kuitenkin, että poikaystävälleni tällainen ratkaisu olisi todella kohtalokas. Kissa-allergia on hänellä sen verran paha, että vuorokaudessa reagoi voimakkaasti vanhemmilla löllöttäviin kissoihimme. Pahin on jos kissa raapaisee häneltä ihon auki tai kissan kosketuksen jälkeen hieroo silmää...

Nyt ollaan sitten pohdiskeltu, että mitäs jos... En tiedä missä välissä päässäni "napsahti", mutta jossain välissä tajusin, että hei hetkonen, ei ne koirat ole pahoja ja ällöttäviä, vaan aivan vietävän ihania! Olen kyllä sitä mieltä, että tämä ajatus on kytenyt jo pidemmän aikaa jossain syvällä aivojen sopukoissa siitä asti kun poikaystävän koiran ensimmäisiä kertoja tapasin. Siitähän se sitten lähti. Googlea on hakattu enemmän kun laki sallii, kun ollaan etsitty rotuja, jotka kiinnostaa ja joiden luonne sopisi meille. Jo heti alussa huomioni kiinnittyi Shiboihin. Kahlattuani kaiken netistä löytyvän tiedon läpi rupesin kontaktoimaan kasvattajia pennun toiveessa. Ei hemmetti, tuntui ettei koko hommasta tule yhtään mitään! Viime viikkoon asti tuskastelin "tyhjyydessä", sillä yksikään kasvattaja ei sanonut juuta eikä jaata pennun saamisen mahdollisuudesta. Olin jo heittämässä lusikkaa jonkkaan pennun hankintahaaveistani pahimpien turhautumiskohtauksien aikana. Kuulostaa ehkä pinnalliselta, mutta kyllä tätä on kauan mietitty ja voi että sitä ärsytyksen määrää kun kukaan kasvattajista ei sano kuin ympäripyöreyksiä. Okok, Shiba on rotuna suomessa edelleen harvinainen ja pieni rotu, nartut saattavat astutuksissa jäädä yllättävänkin usein tyhjiksi tai pentuja saattaa syntyä vain 1-2. Ei siis mikään ihme, ettei kukaan voi etukäteen pennunsaantia luvata. Aluksi hieman tampiona ja koiranhankinnan aloittelijana en kuitenkaan ihan täysin sisäistänyt tätä, joten olisi ollut erityisen mukavaa, että joku kasvattajista olisi tämän maininnut, jolloin näiltä turhautumispuhinaähinöiltä olisi suuremmissa mittakaavoissa vältytty.

Tämän viikon aikana sain yllättävän yhteydenoton kasvattajalta, jolle olin sähköpostia kirjoitellut ja pennuista kysellyt. Hänelle oli syntynyt neljä pientä mustaa kippuraa karkauspäivänä ja osa heistä olisi vielä vapaana! Siitähän vasta innostuin ja asiat rupesivat etenemään jopa nopeammin kuin olin suunnitellut. Eilen lauantaina kävimme pentuja ja heidän vanhempiaan katsomassa! Matka oli vähän pidemmänpuoleinen ja puuduttava, jatkuvaa suoraa tietä ja kuskilla meinasi virta loppua puolessa välissä. Loppupeleissä matkaa oli noin 1h 30min, mutta jatkuva suoraan ajaminen rasittaa aika paljon vastaruokittua suomenjössikkämiestä.

Kun sitten vihdoin pääsimme paikalle, tapasimme ensimmäisenä pentujen isän, upean punaisen kippuran! Täytyy sanoa, että hyvät geenit ovat pennut saaneet, uros oli jopa omiin silmiini hyvärakenteisen näköinen ja erittäin tuttavallinen, neljä ventovierasta seisoskelemassa ympärillä oli kaikkea muuta kuin pelottavaa ja kaikki saivat vuoron perään pusuja. Samaa linjaa noudatti pentujen emokin, joka ihan selvästi rakastui tuohon miekkoseen :D Pennut ovat siis nyt 4vk ikäisiä, ja olivat vielä melko rauhallisia ja ujonpuoleisia vauveleita. Tyttö oli kaikista reippain ja tämäkin tykästyi toiseen puoliskooni erityisen paljon, punki koko ajan syliin rapsuteltavaksi ja käsiä tutkimaan jne. Pojat olivat vähän rauhallisempia jössiköitä, pienin niistä hieman pelkäsi sylissä kun taas toinen isommista uinahti nokosille herran syliin! :DD Millään en olisi halunnut niin nopeasti lähteä pentujen luota pois, mutta täytyi kasvattajan perheellekin antaa aikaa levätä, heillekin kun oli perheenlisäystä suotu hetki sitten. Harmistuttaa hurjasti, etten kuvia räpsinyt pennuista lainkaan, vaikka kamera laukussa kuumottikin. Olin niin innoissani pennuista, etten tohtinut poistua paikalta kameraa hakemaan :D: Ehkä sitten ensi kerralla (joka muuten on jo 2vk päästä!!), kun mennään katsomaan kuka pentupalleroisista lähtisi toukokuussa meille asumaan! :)

Ai että olen NIIIIIIN innoissani, että tuntuu etten pysy pöksyissäni!! Ensi viikolla on varmaan pakko suunnata jo ensiostoksille koirakauppoihin, vaikka pennun saapumiseen onkin vielä reilu kuukausi.
Jottei koko postaus jäisi ihan pelkäksi tekstimössöksi, niin täytetäänpä tätä muutamalla kuvalla kaverini vajaa vuoden ikäisestä valkkarityttösestä, joka kaverini kanssa vieraili meillä to-pe. :)