LUUKKU 6: Itsenäisyyspäivä

Kolme veljistä lähti sotaan. Isä näki enneunen, että kaksi pojista palaa kotiin, mutta kolmas vain osittain. Kaksi palasi täysissä ruumiin voimissa, mutta kolmannelta puuttui kokonaan jalat. Toinen oli lääkärinä sodan loppuun asti. Kuljetti haavoittuneita sotilailta rintamalta. Sodan jälkeen se ei koskaan palannut ennalleen. Hän näki painajaisia ja huusi unissaan niin, että koko pirtti raikasi "Tulkaa nyt jouku auttammahan, tää kuolee miun kässiin!", se oli ihan hirveätä, hulluksihan se tuli siellä eikä koskaan palannut ennalleen. Yksi kuljetti hevosreellä tarvikkeita rintamalle. Kahdesti hevonen astui miinaan tai sai pommin eteensä ja katosi reen edestä. Se oli veljelle kova paikka, kun kaksi hevosta sota siltä vei. Ja ihan suoraan nenän edestä, mutta miehelle ittelleen ei käynyt mitään.

Meille se oli outoa aikaa. Karjalasta pakeni kaikki ja kun ne meidän kylään tulivat, ei kouluissa ollut enää tilaa. Minä en kansakouluakaan käynyt kuin kolme vuotta. Sen yhden vuoden sai sitten anteeksi jos oli tarpeeksi hyvät arvosanat. Ei se helppoa ollut meilläkään, vaikka pakolaisilla tietysti oli vielä vaikeampaa, kun kaikki oli jätetty taakse. Kaikki oli ihan mullin mallin, mutta siihen oli vain sopeuduttava, ei ollut vaihtoehtoja.

Niin ja olihan meillä se rintamakarkurikin, venäläinen. Siitä me pidettiin hyvää huolta kuin omasta perheenjäsenestä sen jälkeen kun se tupsahti mettästä meidän tuvan eteen. Meidän mummoa ei haitannut, vaikka se vihulainen olikin, ihminenhän tuokin vaikka eri puolelta sotaa. Eikä se tehnyt meille mitään, kun ei mekään sille. Ei me rikkaita oltu, köyhä iso 12 lapsen perhe, mutta siitä vähästäkin annettiin vieraan maan asukkaalle. Mitään se ei puhunut, kun ei osannut muuta kuin venäjää, mutta siellä se eli. Yksi päivä se sitten kiitti ja lähti, eikä siitä sen koomin kuultu. Joku sotilasjoukko sen kaiketi oli löytänyt jonkun pellon reunalta kävelemästä ja ampunut siihen paikkaan. 

Sota-aika oli ihan hirveätä. Ei sitä toivoisi kenellekkään sellaista elämää. Mutta hengissä me selvittiin ja saatiin itsenäisyyskin pitää, siitä minä olen ylpeä. Kyllä Suomen lippu on kaunis.

-Mummo, 82v

Rauhallista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille! Muistakaamme lämmöllä kaikkia isänmaatamme puolustaneita ja sen vuoksi sodassa kaatuneita, heidän ansiostaan me voimme juhlia itsenäisyyspäivää ja elää omassa maassamme.

LUUKKU 5: Pepparkakor

Ulkona on kirpeä pakkanen, puun oksat kuurassa eikä mulla ole mihinkään kiire. Kunhan piparitaikina tulee tehtyä ennen kuin lähden töihin, niin kaikki on hyvin. Talvi on omalla karulla tavallaan todella kaunis vuodenaika. Harmittaa vain, että pakkanen ei kauheasti houkuttele kameran kanssa räpeltämiseen, joten nämäkin kuvat on otettu tylysti parvekkeelta...

Tunnen pientä historian havinaa korvissani, kun juttelen mummoni kanssa pipareiden teosta puhelimessa ja mummo kertoo, että pipareita tehtiin aina itsenäisyyspäivänä. Siskokset leipoivat äidin edellisenä päivänä valmistamasta piparitaikinasta milloin mitäkin kikatellen ja salaa maistellen taikinaa. Pipareiden paisto oli perinne, itsenäisyyspäivän traditio, jota odotettiin joka joulu innolla. Köyhässä 12 lapsen maatalossa ei paljoa ollut varaa valita mausteista, mitä mummo vieläkin ihmettelee, että miten ne piparit silti maistuivat aivan pipareille, vaikka tuskin kaikkia nykypipareiden mausteita edes oli Suomessa ja jos oli, niin ei ainakaan köyhälistöllä. Suljen puhelimen ja katson omaa valmista taikinaani valkoisessa taikinakulhossani. Olen tehnyt tavallaan jotain historiallista. Ensinnäkin olen valmistanut elämäni ensimmäisen oman piparkakkutaikinan. Toisekseen, olin ajoittanut pipareiden leipomisen paremmin kuin täydellisesti. Jollain tavoin mummoni kertoma vanha hauska perinne saa taas jatkoa, kun leivomme kaverini kanssa huomenna omatekemästä taikinasta pipareita, vaikkei mummo olekaan mukana leivonnassa.

Nyt täytyy vain toivoa, että tein kaiken oikein ja taikina on onnistunut. No, ainakin se maistui todella herkulliselta, että eiköhän se kaupaksi mene, vaikkei olisikaan ihan täydellinen... Kiitoksia vaan kovasti reseptin lahjoittaneelle henkilölle. Äitihän ei tosiaan uskonut, että mä tässä onnistun, mutta eihän tää edes ollut vaikeeta!
Onko joku muukin tehnyt jo pipareita tai onko joku innostunut yhtä kovaan diy-meininkiin kuin minä?