Karhunpoika sairastaa...

Mori kävi tänään eläinlääkärissä. Mori on aivastellut ja pärskinyt parina viime päivinä, kerran oksentanut ja ollut lopun ajan vaisumpi kuin normaalisti. Olisi hyvä, että Mori tullaan näyttämään vastaanotolle, näin sanoivat minulle tänään puhelimessa kahden eri hoitajan toimesta. Eläinlääkärikin oli sitä mieltä, että vaikkei mitään vakavaa ollutkaan, niin hyvä että käytiin näyttämässä. Yhden hoitajan mielestä oltiin kuulemma kuitenkin ylireagoitu. Mutta missä menee ylireagoimisen raja? Mistä tietää milloin mennä lääkärille?

Selkeät ulkoiset vammat ovat yleensä helposti tulkittavissa maallikonkin silmin joko vakaviksi tai lieviksi. Joissain lievissä tapauksissa voidaan säästyä eläinlääkärikäynniltä, mutta jotkut lievätkin vaativat sellaista hoitoa, mihin kotipuitteissa ei pystytä. Useimmiten vakavien vammojen ja oireiden kanssa joudutaan lääkäriin lähtemään mitä pikimmiten, onhan kyseessä rakkaan lemmikin henki. Sisäisten ja epämääräisten oireiden kanssa jää omistajalle/koirasta huolehtivalle kuitenkin tulkinnan varaa. Kuka kokee poikkeavan ruokahalun tai kuivan kirsun oireeksi, kenen mielestä taas yhtenä päivänä täysin vetelä ja haluton koira on terve, sinä päivänä vain vähän väsyneempi kuin yleensä.

En halua olla hysteerinen koirastani, mutta ensikoiran omistajana ja lemmikkiäni rakastavana haluan pitää siitä huolta ja tehdä omalta osaltani parhaani, jotta koira pysyisi terveenä. Moni muukin koiranomistaja ajattelee samoin. Ja koska ihminen on alunperin koirasta itselleen lemmikin tehnyt ja jalostanut sen nykyiseen tilaansa, on ilmiselvää, että ihminen on velvollinen myös huolehtimaan koiransa terveydestä. Kun pakkaan lisätään vielä se, ettei ihminen ole vieläkään saanut jalostettua puhuvaa koiraa, vaikka älypuhelimen käyttö ja kotipommit sun muut luonnistuvat vähän tyhmemmiltäkin tyypeiltä, on ilmiselvää, että koirasta täytyy huolehtia. Eihän se itse osaa sanoa, koska sen polveen koskee tai maha on sekaisin. Omistajia on erilaisia, mutta yleisesti ottaen jokainen tervejärkinen koiranomistaja haluaa pitää huolta koirastaan ja taata sille terveen sekä hyvän elämän. Monella muullakaan koiranomistajalla minun lisäkseni ei ole eläinlääkärin tietämystä tai koirakuiskaajan koiranlukutaitoa, että voisi itse tulkita koiran oireet (tai siis oireiksi luokiteltavat käytöksen muutokset ja sijaistoiminnot yms.) täysin oikein ja puolueettomasti sekä vetää johtopäätökset siitä, mistä todellisuudessa on kyse. Moni sairaus tai väliaikainen kiputila voi oireilla hyvin oudostikin. Niin, ettei outoa/muuttunutta käytöstä voi suoraan ilman tietämystä tulkita oireeksi.

Lisäksi jokainen omistaja reagoi eri tavoin erilaisissa tilanteissa. Toiselle koiran pienikin nuhaisuus on iso asia, toiselle taas ei. Ja hyvänä päivänä omistaja jaksaa olla optimistinen pahassakin paikassa, huonon työpäivän tai kotona käydyn riidan jälkeen pienikin juttu voi paisua isoksi. Jokaisella omistajalla on aina vähintään pienet huolehtimiskakkulat nenällään seuratessaan koiransa menoa ja se on täysin normaalia. Liian välinpitämätönkään ei saa olla.

Osaamattoman ja uuden koiranomistajan tulisi aina saada soittaa eläinlääkärin vastaanottoon ja tiedustella milloin oireet ovat tarpeeksi pahat, että on kiire. Tai milloin ei ole hengenhätä, mutta parempi silti tulla näytille, etteivät oireet pahene. Hyvää palvelua on jo sekin, että neuvoja saa vain soittamalla ajanvaraukseen. Siinä samalla vastaanotossa oleva hoitaja voi yhtälailla rauhoitella ylikierroksilla käyvää hysteerikkoa tai nostattaa hälläväliä-omistajan halua huolehtia koirastaan ja tuomaan sen äkkiä hoitoon. Hoitaja on ehkä vain hoitaja, mutta ammattitaitoa, logiikkaa ja osaamista tulee jo tällä vain hoitajillakin olla.

Kultaisen keskitien löytämistä tässäkin asiassa kannattaa harjoitella, eikä sitä silti välttämättä löydy koskaan. Jokainen näkee ja kokee eri tilanteet eri tavalla ja niin moni muuttuja vaikuttaa näkemykseemme. Epäilyttävässä tilanteessa kannattaa aina kysyä itseään viisaammalta jos ei ole varma. Niin mekin tehtiin ja onneksi selvittiin säikähdyksellä.

Äly hoi älä jätä!

Mä muistin tässä yhtäkkiä, että olen tavallaan luvannut osallistua Shiba ry:n jäsenlehden tekoon, jonka deadline lähestyy pikkuhiljaa. Tarkoituksena olisi siis lähettää vähintäänkin kuva/kuvia Morista, mutta mielellään myös jokin pieni ja kiva teksti tai kirjoitelma. Tätä pohdiskellessani sain päähäni pienen idean, että mitäs jos te ehdottaisitte ideoita kirjoitelmaan? Kirjoitelman teema on aika vapaa, kunhan liittyy koiriin ja shiboihin., tässä tapauksessa siis tietysti myös Moriin. Kirjoituksen valmistuttua julkaisen tekstin myös täällä kredittien kera viimeistään 30.11.

 

Lähetä koira-aiheinen kirjoitelmaehdotuksesi lauantaihin 17.11. klo 21:00 mennessä tämän postauksen kommenttiboksiin sähköpostin kanssa. Parhaan ja toteutettavan idean keksijälle luvassa pieni eläinaiheinen palkinto!

 

Kiitos kaikille jo etukäteen! ♥

Älä käytä sanaa talvi enää tänään!

Taas "muutama" kuvaruutu eiliseltä. Huomatkaa, kuinka kiireinen oon autokauppojen aikaan ollut, kun näitäkin julkaisukelpoisia(?) kuvia kertyi näin monta. Miten niin ei oikein autot kiinnostanut...? :D

Pahoittelut, ettei taaskaan ole sen kummemmin asiaa, koitan saada ruodittua tämän päivän hyppypostauksen sekä tuon ostos-/toivelistapostauksen ensi viikon aikana kasaan. Odotellaan nyt jahka tuo miun editoijani saa videonpätkille jotain aikaiseksi...

Talvi tulee aina puun takaa vaikka siihen kuinka varautuisi

Jep. Tänään tuli taas todistettua, että näin se vaan menee ja se talvi tulee aina yllättäen, vaikka jokainen meistä tietää, että se on väistämätöntä aina kerran vuodessa. Älkää käsittäkö väärin, kyllä mä tykkään talvesta ja lumesta todella paljon, kunhan vaan se lumi sitten pysyy maassa kun on kerran maahan asti satanut ja jos ei nyt ihan sinne -30 asteeseen saakka lämmöt laskisi...

Eilen saatiin jo vähän esimakua siitä, millaista on, kun lämpötilat tippuu pakkaselle. Mädde oli hurjan energinen, tai pikemminkin säpsy ja pörheä, kun oli lämpötilat nollassa tai pakkasen puolella. Maneesin tie oli meidän tuuppailujen aikana jäätynyt luistinradaksi, joten hokittomalla +170cm pöhisevällä ja pingottuneella hevosella säkkipimeässä ei ollut ihan niin huippuhauskaa lähteä alamäkeen leikkimään. Mädde oli kyllä ratsastaessa vähän hassu taas, vähän se kyttäili ovea jälleen, mutta kun vaan tarpeeksi muistutteli sitä, että töitä pitäisi tehdä, niin ovikin jäi rauhaan. Mädde oli vähän jähmeä takaa, liekkö sitten kylmyydestä vai muuten vaan ei lämmennyt kunnolla tms, tai sitten siitä että oli aikaisemmin karsinassaan saanut slaagin harjaämpärin takia...

Tänään tallille mentäessä kävikin sitten vähän hassummin, kiitos talven ja lumen tulon. Pakkasiin oltiin kyllä jo varauduttu vaihtamalla natsipulkkaan nahkanappulat alle, mutta tällä kertaa sekään ei riittänyt. Tallille ollaan yleensä ajettu mutkaista hiekkatietä pitkin, joka on lyhyin reitti. Ajettiin koko matka todella rauhallisesti, sillä tiestä näki heti, että se olisi liukas. Tien alkupäässä on kaksi tiukkaa mutkaa, joista toinen, jälkimmäinen, kaartaa tiukasti vasemmalle ylämäen päällä jatkuen myös alamäessä. Kuski oli jo aikaisemmin hihitellyt, että jippii nyt pääsee ajamaan rallia, vaikka tosiaan siis ajoi varovasti, kun minä olin kyydissä. Mäen päällä tyyppi naureskeli, että nyt mennään ojaan hehhehee, mutta hymy sitten hyytyikin äkkiä, kun alamäkeen kaarrettaessa renkaista lähti kaikki pito, eikä auttanut kuin sihdata ettei osuta puihin. Ei siinä paljoa ole tehtävissä, kun takavetoinen bemmi päättää lähteä eri suuntaan kuin minne kuski haluaa ja tieltä loppuu tila kesken ennen aikojaan. Sitten vain sormet ristiin ja toivomaan parasta & pelkäämään pahinta. Mä itse jäädyin niin pahasti, etten ehtinyt edes säikähtää. Kun oltiin pysähdytty, katsoin vain pelkääjän paikalta ikkunasta ulos ja totesin, että oho, onpas puun runko lähellä. Varaa puun ja auton välissä oli mun puolella aika tarkkaan tasan 2cm, eli pienestä jäi kiinni. Onneksi tultiin vain 40km/h siihen mutkaan, niin ei käynyt huonosti. Kyseisellä tiellähän saisi rajoitusten mukaan ajaa 80km/h, mutta se hullu joka tykittää sillä tiellä niin kovaa suistumatta ojaan saa multa kyllä mitalin. Oli muuten lähellä, ettei pari muutakin autoa tullut samasta kohtaa ulos tieltä. Pahimmillaan ois voinut käydä niin, että olis ajanu suoraan tuon meidän natsimobiilin perään ja riipassu samalla jomman kumman meistä ihmisistäkin mukana...

Kun sitten hinurin avulla päästiin takas tielle ja viimein tallille, olikin seuraavan shown vuoro. Tottakai jos nastarenkaillakaan ei pysy tiellä, niin ei kyllä pysy sen paremmin hokittomalla hevosellakaan. Mädden omistaja tuli kääntymään tallilla ja toi Mäddelle hokit, jotka sitten ruuvailtiin kiinni. Aikaa tähän toimitukseen tuhraantui taas ihan turhankin kauan, kun etusten jengat oli vissiin vähän päin helvettiä. Kun sitten vihdoin päästiin liikkeelle, oli jo ihan pimeää. Päätin taluttaa Mädsin maneesille, lähinnä vaan varmistaakseni, ettei mitään satu. Mäds oli tänään ihan huippukiva ratsastaa, taipui nätisti eteen alas ja oli todella ilmava. Toivottavasti se olisi huomennakin yhtä mukava.

Tänään käytiin päivällä Morkkiksen kanssa lenkkeilemässä ja pitkästä aikaa otin kamerankin mukaan ulkoilutettavaksi, tässä vähän pakolliisia ensilumikuvatuksia...

Morgulan hulivilipäivä

Tämä postaus mun piti julkaista jo eilen. Pahoittelut, että se on myöhässä ja etten jaksanut muutella aikamääreitä enää...

Eilen oli keskiviikko ja pikkuisen Mori Morgulan kalenterissa se tietää sitä, että mamma raahaa rassukan puoliväkisin mukaan töihinsä. Junat on aina ihan hirmuisen pelottavia pienen koirapojan alun silmissä, ne hurisee ja kolisee oudosti sekä ovat täynnä outoja hajuja & ihmisiä. Sitten se putkilo vie pikku koirapahasen aina mitä ihmeellisempään paikkaan, missä on täysin oudot hajut ja äänet. Eihän sellainen nyt käy päinsä, ei alkuunkaan!

Töissä Morkkis oli aika apaattinen, nukkui vaan eikä juurikaan syönyt. Työpäivän päätteeksi oli syönyt puolet ruoistaan ja tosiaan Mori ei ollut aikaisemmin edes saanut ruokaa... Saatiin kyyti töistä kotiin hurjalla isolla Möröllä (=vaihtolava-auto), mihin Mori täytyy tottakai nostaa ja raasu oli sielläkin jo ihan peloissaan. Sitten käytiin puolessa välissä vaihtamassa autoa, eikä Morkkis olisi millään enää suostunut uudelle automatkalle. Sain sen kuitenkin maaniteltua mukaan. Kiitoksena koirapirpanaa uuvuttaneesta pelottavasta päivästä saatiin oksennukset auton lattialle. Onneksi ne sai helposti pestyä pois...

Illalla Mori sai kavereita kylään! Taiga ja Andi tuli kumpainenkin viihdyttämään mun keskenkasvuista miestäni ja leikkiminen oli Morin mielestä niin huiman hauskaa, että monen kuukauden tauon jälkeen lirautti ilopissat lattialle. Kahdesti. Mokkula taisi vähän rakastua Taigaan, kun koko ajan halusi leikkiä T:n kanssa ja nuoli ihan mielettömällä temmolla T:n huulia jne. No, ainakin lasta väsytti parin tunnin leikkihetken jälkeen! Mammakin oli tyytyväinen, kun koko ajan ei tarvinnut olla komentelemassa Mokkulaa olemaan purematta tms.

Days Go By

Ensinnäkin täytyy teiltä vähäisiltä tyypeiltä pyydellä anteeksi, että tämä tylsän elämän bloggaaja on unohtanut teidät ja koko bloginsa moneksi kuukaudeksi. Eipä sitä kai voi syyttävällä sormella osoittaa omaa kiireistä elämäänsä, kun eipä se kovin kiireinen oo ollu. Koitetaan nyt kuitenkin vähän kuroa aikaa takaisin...

Morkkis on kasvanut. Siitä on tullut jo iso poika, tai miehenalku, ei se mikään vaavi enää ole. Mutta mamman mussukka se on silti, vaikka välillä yrittääkin nylkyttää jalkaa tai purra imurin johdon poikki (vastustajan eliminointi). Tänä aamuna herättyämme klo 4:30, sain Morilta nenäpusun silmään. Mamma ei oikein arvostanut pusun sijoitusta, sillä silmässä märkä koiran kirsu ei tunnu kovin viehättävältä (sattuu pelkkä ajatuskin), mutta eihän toiselle voi olla vihainen kun se niin söpösti yritti pusua antaa.

Viikonloppu vietettiin Morin kanssa pitkälti metsässä, tai no ei siellä oltu kuin pari tuntia päivää kohden, mutta enemmän kuin yleensä. Morkkiksen mielestä mettäretket on ihan huisin hauskoja ja metsässä olisi niiiin kiva juosta täysiä ja repäistä mamma mukana pöheikköön.Tätäkään innokasta elettä mamma ei oikein arvosta. Huolimatta tästä pienestä haittajutusta, on kyllä ihana seurata omaa pikkunappulaa, kun se nauttii niin kovasti. Sitten se juoksee taas seuraavan kiven päälle, katsoo taakseen suoraan mamman silmiin ja hymyilee isoa shibahymyään. Taas se kääntyy ympäri ja jatkaa juoksemista. Jossain välissä se saa hepulin ja sinkoilee ympäriinsä kietoen flexinsä tuhanteen puuntaimeen tai pöheikköön. Siinähän sitä on sitten ihmettelemistä miksei enää pääse eteen eikä taakse ja mamma näyttää närkästyneeltä.

Tällaista tylsää elämää me eletään Morin kanssa Keravan korvessa. Erehdyttiin kerran muutama kuukausi sitten mätsäreihin, mikä oli täysi katastrofi. Mori ei antanut tuomarin koskea itseensä ja tästä syystä jäätiin palkinnotta. Toisaalta ihan hyväkin vaan, päästiin pakoon kaatosadetta.
Mori on kyllä hieno koira. Se tulee lähes kaikkien koirien kanssa toimeen ja kaikkien mukavien ihmistuttavuuksien kanssa se kaveeraa. Se pitää kuitenkin mamman puolia kaikissa tilanteissa, haukkuu pelottavalle työmiehelle ikkunassa, epämääräiselle Keravan denalle yöpimeällä tai aamuvarhain liikkeellä olevalle postimiehelle. Morin silmiltä ei jää mitään huomaamatta. Ei edes näkymättömät pienet miehet. Tietysti naapureiden mielestä mamman nappulan mieliharrastus voi olla hermoja raastavaa puoli viiden aikaa aamuyöstä, mutta minkäs teet. Kyllä se mammaa uskoo muutaman kerran jälkeen sitten, kun tuhahtaa ja tajuaa että kaippa se vaara on ohi.

Nyt syksyllä meidän olisi tarkoitus osallistua Morin kanssa koirakouluun, kunhan mamma vaan saa kasattua tarpeeksi rahaa kokoon, että voidaan pulittaa kurssista hirmuinen kiskurihinta. Mammalla on myös hurjasti haaveita mitä kaikkea kivaa pikkunappulan kanssa voisi alkaa harrastamaan. Tokoa, agia, jälkeä ja miksei niitä näyttelyitäkin voisi alkaa uudelleen treenaamaan josko meidän tuittupää olisikin yhtäkkiä muuttunut ihmisystävällisemmäksi. Kun vain olisi kaikille kursseille vaan sitä riihikuivaa käteistä, muttei meilläkään se raha kasva puussa, rahapuut on täyttä huijausta ja Mori on samaa mieltä ihan varmasti...
Lisäksi sitä rahaa pitäisi törsätä uusiin vermeisiin, muun muassa uudet valjaat pitäisi ostaa, sillä Hurtan vanhat Y-valjaat mahtuu vain nipinnapin päälle, ennen ne oli Morkkikselle vähän turhankin isot ja nyt sai tunkemalla tunkea, että pää edes mahtui lävitse. Voi Morkkista, kun se kasvaa niin hirmuista vauhtia. Sillähän on kohta ikää jo 7kk, ei uskoisi! Kohta sillä alkaa murkkuikä ja sitten oon ihan pulassa, ainakin jos on ystävän mielipiteeseen luottamista. Ja ihan huomaamatta se onkin kaksi tai kolme, sitten viisi ja kohta eläkeikäinen... Mutta se on mun nappula oli se sitten 2kk tai 20v. Niin ja ah! Mamman mielestä on ihan huippuliikuttavaa kuulla, kuinka joku ulkopuolinen sanoo että Mori on niin omistajalleen sopiva koira ja että on niin ihana seurata, miten se katsoo mammaansa koko ajan sekä seuraa sitä minne mamma ikinä meneekin. Mamma tosin on vähän luottamuspulainen sen suhteen, että voisi huoletta pitää naperoaan vapaana aitaamattomassa ulkotilassa, sillä luoksetulovarmuus vieraassa ärsykkeellisessä ympäristössä on joka toinen kerta 100% ja joka toinen taas 0%... Jos sitä sitten siellä koirakoulussa oppisi...

Mitäköhän muuta... Nyt en jaksa omista aivotoiminnoista ynnä muista tapahtumista sen enempää, jätetään se jollekin toiselle kerralle. Mutta jos jollekulle tulee mieleen jotain kysymyksiä Morista ja Morkkiksen mammasta, niin vastaan mielelläni. Mori rakastaa fanipostia. Puspus ♥

Day 2 & kymppiviikko

Miun vaavi on jo iso, kymppiviikkoinen vesseli <3
Yö vauvan kanssa meni odotettua paremmin, sain jopa nukuttua! :D Kyllä Mori pariin otteeseen jotain piippasi ja herätti yöllä, mutta pääasiassa saatiin nukuttua. Pikkunen tajusi mennä omaan petiinsä unille ja aamulla kun menin lenkkien välissä takas nukkumaan, niin meni Morikin! :)) Eilisestä Mori on reipastunu hurjasti, kulkee jo paljon reippaammin mukana ja kakatkin tulee nätisti pihalle. Tosin pariin otteeseen on pissit tehty olkkariin koska mamma on ollu ihan liian hidas viemään ulos! Hups...

Äsken vähän testailtiin miten kamalat kynsisakset on, no onhan ne varmasti ihan kamalat kun tällasen tyhmän mamman laittaa saksien toiseen päähän. Mutta onneksi Mori on fiksu, eikä pihahtanutkaan kun puoli milliä lyhensin kynsiä. Yhden kynnen kyllä sain verille, muttei siitäkään huutanut vain säpsähti. Viisas pikkumies <3

Meidän päivä menee tässä leikkien, syöden, nukkuen ja pihalla ravaten... Kävin välissä kaupassa, lähtiessä koissu jäi piippaamaan, mutta kun tulin takaisin oli ihan hiljaista :) Taisi olla makkarissa pedillään nukkumassa, ainakin sieltä suunnalta kömpi tullessani takaisin... :D

Mutta, laitetaan taas vähän lisää vauvasaastetta! ;D

Vielä kun sais äänet mukaan, "VUAAAAHHH" :D

Kaksijalkainen :DD

pusipusi <3

Baby breath

Huhhuh, hullunjännä päivä ollut tänään! Mulla piti olla aamusta kampaaja. No, olin päässy kipittämään roskiksille asti kun soitetaan, että mun aika on peruttu koska kampaaja on kipeä. Ei PRKL! Mä olin vaan sen kampaajan takia heränny aikasin, vaikka oisin voinu nukkua. Olin päässy edellisenä yönä nukkumaan vasta varttia vaille kolme, koska kaveri oli väkertämässä sitä eteisen kaappia kymmenen ja puoli tuntia! O.o Ja koska olin tankannu itteni täyteen kahvia että pysyisin hereillä kampaajalla, niin enhän mä mitenkään pystyny menee takas nukkumaan. Siinähän mä sit jatkoin siivoilemista, imuroin ja vein tosiaan ne kaikki roskat (joita oli paljon!) jne.
Kun hommat oli jotenkuten reilassa ja kello alko lähestyä kahtatoista, lähin hipsimään juna-asemalle, suuntana Viikki ja VAKAVA-pääsykoe. Ei terve, koe oli aivan kamala ainakin omasta mielestä! En ollu yhtään varautunu tollaseen ylisovellettuun kokeeseen, joten meni aika pahaksi lottoamiseksi :( Toivotaan parasta ja pelätään pahinta...

Mutta sitten!! Tän päivän kohokohta on ollu ehdottomasti pääsykokeiden jälkeinen häppeningi. Kokeesta suunnistin suoraan eläinkauppaan ostamaan pissa-alustoja yms pikkusta krääsää. Sitten mamma tulikin jo poimimaan mut kyytiin ja haettiin mun pikkunen poikavauva kotiin!! <3 Tossa se lattialla nyt nuksuilee, rankkaa tää muuttaminen... :3

Tässä sitä nyt sitten ollaan, saanen esitellä teille; Mori:

Heaven is a place on earth with you

Viikonloppuna kultamurumussukkaiseni (ällösöpötän tarkoituksella, pahoitteluni en ole normaalisti näin äklö) oli lomilla Puolustusvoimien palveluksesta torstaista sunnuntaihin. Oltiin koko viikonloppu minun pikkuisessa kotikolossa leikkimässä pientä perhettä ja pitkästä aikaa oli huippuihana viikonloppu useista kömmähdyksistä ja ongelmatilanteista huolimatta. 

Torstai meni kivasti, vaikka V tulikin meille vasta lähempänä klo 22 ja jos ei oteta huomioon sitä, että tein turhan reissun Tikkurilaan kun herra ei ollut viitsinyt ilmoittaa, että lomakuljetukset lähtevät vasta viideltä, koska on torstai. Perjantai oli vähän huono päivä, silloin meni kaikki vähän vituralleen, mutta asia korjaantui lauantai-iltaan mennessä. Tosin lauantain aamusuunnitelmatkin meni mönkään perjantain takia, koska V oli ollut nostamassa kuppia ja tästä syystä ei pystynyt aamulla vielä liikkumaan niin aikaisin kuin oli ajateltu + olin itse hirmu väsy ja kävin todella hitaalla! Lauantai-aamuna piti kanssa vähän ällöillä ja ottaa söpöjä peiliposeja V:n kanssa ja lopputulos on se, että meinaan kuristaa koko ukkelin:

Tosi söpöä <3

Tuli muuten tajuttua tänään, että ylihuomenna tulee tasan vuosi siitä kun alettiin seurustella, eli yksinkertisemmin ilmaistuna siis vuosipäivä! Ja tottakai mun tuurilla mies on mettässä juuri silloin ja viikonloppuna vain yhden vuorokauden lomilla... >:(

Lauantaina käytiinkin taas katsomassa pikkuisia penneleitä! <3 (ja ostamassa mulle uudet kumpparit!) Vauvat oli todellakin vilkastuneet ihan huisisti sitten viime kerran, olivat ovella innokkaana vastassa kun saavuttiin paikan päälle. Alkuperäinen idea pennun valitsemisesta tällä kerralla jäi haaveeksi, koska olen niin monivammainen etten osaa päättää, mikä pennuista olisi meille sopivin ja parhain vaihtoehto. 

Note to self: Viestittele kasvattajan kanssa!!!

Lauantai-illasta vielä sen verran, että päätettiin laittaa kerrankin jotain kunnon sapuskaa, olin ostanut superista keittiön itse valmistamat pippurimarinoidut possufileet jonka kanssa perunaa ja perinteistä ruskeaa kastiketta (jota ei IKINÄ syödä V:n porukoilla, niillä pitää aina olla jotain "eksoottisempaa", eli vähintään bearnais-kastiketta). Pihvejä paistellessa kävi pieni äksidentti, kun yritin nätisti heittää V:n lautaselle pihviä. Marinadia oli sen verran paljon, että lätkäistessäni sen lautaselle sitä roiskui kädelleni, tarkalleen ottaen tuohon etusormen ja peukalon väliseen taipeeseen. Siinä nyt komeilee tuollainen mukava palovamma, rakkuloineen päivineen. Nyt se on onneksi jo vähän laskeutunut ettei kovasti häiritse elämää. Lauantaina se kyllä teki kipeää. Onneksi V oli ihana ja hoivasi minua pientä poloista. :)<3 Ruoka oli kyllä tosi naminami, vaikka itse sanonkin. Olihan sen eteen kärsitty enemmän kuin yleensä! :D

Sunnuntaina tallille heti aamusta kisa-avustajaksi (=kantamaan puomeja niin että nyt on kädet ihan hajalla!!) ja omalle ratsastustunnille. Kisat meni hyvin ja ratamestari oli taas saanut aikaan todella kivan radan, jota sitten tunnillakin hyödynnettiin osittain. Itse en ollut kisoissa mukana ratsukkona, mutta oli välistä kiva seurata tunnelmia vain katsomosta käsin. Tosin into kisaamaan kohoaa aina kun itse ei ole kilpailemassa... :D: Tunnilla tosiaan pompittiin tuota kisarataa ja noh, osa hypyistä meni ihan kehnosti oman taidottomuuden vuoksi, mutta mahtui sinne joukkoon ihan onnistuneitakin hyppyjä. Kahdesti meinasin tehdä kuperkeikan pois satulasta, mutta luojalle kiitos kiltistä ja varmasta hevosesta! :D On se niin ärsyttävää, kun parissa vuodessa opettajan takia menettää kaiken hyppyvarmuuden ja -tekniikan. Kestää taas ikuisuuden että opin taas näkemään paikat ja ratsastamaan loppuun asti. Nyt meininki on vähän sitä, että näytetään hevoselle mikä este ja sitten vaan herran haltuun. Lisää ylistysta luojalle taas sen takia, että opettaja vaihtui ja nykyinen on entistä huomattavasti tasokkaampi ja vaativampi. Kyllä tekee mieli ratsastaa loppuun asti kun opettaja karjuu kentällä naama punaisena "RATSASTA SITÄ, ÄLÄ MATKUSTA!!!". Katsotaan, josko saisin jonkinmoista videomateriaalia laitettua tunnista tänne jossain vaiheessa...

Tämä aamu meni valmennuskurssilla, jonka jälkeen oon nyt vaan koomaillut sohvannurkassa koneella. Lihakset on NIIIIIN kipeinä eilisestä puomien & tolppien ym roudaamisesta, ettei takkia meinaa saada kunnolla päältä. Lisäksi viikonlopun jäljiltä on isot univelat, että koko ajan väsyttää eikä aivot toimi, vaikka pitäisi lukea/opiskella tuota pääsykoemateriaalia... Ehkäpä tämä tästä.

Puppyplans?!

Ohhoh, onpas viime kirjoituksesta vierähtänyt jo tovi jos toinenkin... :D: Pahoitteluni asiasta, vaikka tosiasiahan on edelleenkin se, ettei noita lukijoita ole yhtään ainoata... :D

Mutta siis, asiaan. Kotikoloisessani on alkanut tympimään se, että täällä on hurjan yksinäistä, kun on oikeasti yksin. Porukoilla asuessa oli aina ihan normaalia, ettei koskaan ollut TÄYSIN yksin, koska aina oli kaksi karvaista kissanlöllykkää vieressä (tai vähän kauempana). Nyt kun täällä ei niitä kisulipisuleita kuitenkaan ole, niin täällä saa olla sitten ihan oikeasti yksin. Aika menee koneella, Facessa istuskellessa ja pelkään vähän jo omien silmieni takia, että alkaa pikku hiljaa olla liikaa nää mun koneellaoloajat.

Heti kun kämpän saanti varmistui, olin varma että joku lemmikki sinne tulee, on tultava oman järkeni vuoksi. Aluksi olin ehdottomasti sitä mieltä, että taloon tulee kissa ja piste. Muita vaihtoehtoja ei ole. En ole koskaan aiemmin oikein ollut koiraihmisiä, ne ovat ina olleet enemmän tai vähemmän haisevia ja likaa kerryttäviä otuksia (eikö kissat sitten ole?). Pitkien pohdintojen ja käytännössä todistettujen reaktioiden jälkeen tajusin kuitenkin, että poikaystävälleni tällainen ratkaisu olisi todella kohtalokas. Kissa-allergia on hänellä sen verran paha, että vuorokaudessa reagoi voimakkaasti vanhemmilla löllöttäviin kissoihimme. Pahin on jos kissa raapaisee häneltä ihon auki tai kissan kosketuksen jälkeen hieroo silmää...

Nyt ollaan sitten pohdiskeltu, että mitäs jos... En tiedä missä välissä päässäni "napsahti", mutta jossain välissä tajusin, että hei hetkonen, ei ne koirat ole pahoja ja ällöttäviä, vaan aivan vietävän ihania! Olen kyllä sitä mieltä, että tämä ajatus on kytenyt jo pidemmän aikaa jossain syvällä aivojen sopukoissa siitä asti kun poikaystävän koiran ensimmäisiä kertoja tapasin. Siitähän se sitten lähti. Googlea on hakattu enemmän kun laki sallii, kun ollaan etsitty rotuja, jotka kiinnostaa ja joiden luonne sopisi meille. Jo heti alussa huomioni kiinnittyi Shiboihin. Kahlattuani kaiken netistä löytyvän tiedon läpi rupesin kontaktoimaan kasvattajia pennun toiveessa. Ei hemmetti, tuntui ettei koko hommasta tule yhtään mitään! Viime viikkoon asti tuskastelin "tyhjyydessä", sillä yksikään kasvattaja ei sanonut juuta eikä jaata pennun saamisen mahdollisuudesta. Olin jo heittämässä lusikkaa jonkkaan pennun hankintahaaveistani pahimpien turhautumiskohtauksien aikana. Kuulostaa ehkä pinnalliselta, mutta kyllä tätä on kauan mietitty ja voi että sitä ärsytyksen määrää kun kukaan kasvattajista ei sano kuin ympäripyöreyksiä. Okok, Shiba on rotuna suomessa edelleen harvinainen ja pieni rotu, nartut saattavat astutuksissa jäädä yllättävänkin usein tyhjiksi tai pentuja saattaa syntyä vain 1-2. Ei siis mikään ihme, ettei kukaan voi etukäteen pennunsaantia luvata. Aluksi hieman tampiona ja koiranhankinnan aloittelijana en kuitenkaan ihan täysin sisäistänyt tätä, joten olisi ollut erityisen mukavaa, että joku kasvattajista olisi tämän maininnut, jolloin näiltä turhautumispuhinaähinöiltä olisi suuremmissa mittakaavoissa vältytty.

Tämän viikon aikana sain yllättävän yhteydenoton kasvattajalta, jolle olin sähköpostia kirjoitellut ja pennuista kysellyt. Hänelle oli syntynyt neljä pientä mustaa kippuraa karkauspäivänä ja osa heistä olisi vielä vapaana! Siitähän vasta innostuin ja asiat rupesivat etenemään jopa nopeammin kuin olin suunnitellut. Eilen lauantaina kävimme pentuja ja heidän vanhempiaan katsomassa! Matka oli vähän pidemmänpuoleinen ja puuduttava, jatkuvaa suoraa tietä ja kuskilla meinasi virta loppua puolessa välissä. Loppupeleissä matkaa oli noin 1h 30min, mutta jatkuva suoraan ajaminen rasittaa aika paljon vastaruokittua suomenjössikkämiestä.

Kun sitten vihdoin pääsimme paikalle, tapasimme ensimmäisenä pentujen isän, upean punaisen kippuran! Täytyy sanoa, että hyvät geenit ovat pennut saaneet, uros oli jopa omiin silmiini hyvärakenteisen näköinen ja erittäin tuttavallinen, neljä ventovierasta seisoskelemassa ympärillä oli kaikkea muuta kuin pelottavaa ja kaikki saivat vuoron perään pusuja. Samaa linjaa noudatti pentujen emokin, joka ihan selvästi rakastui tuohon miekkoseen :D Pennut ovat siis nyt 4vk ikäisiä, ja olivat vielä melko rauhallisia ja ujonpuoleisia vauveleita. Tyttö oli kaikista reippain ja tämäkin tykästyi toiseen puoliskooni erityisen paljon, punki koko ajan syliin rapsuteltavaksi ja käsiä tutkimaan jne. Pojat olivat vähän rauhallisempia jössiköitä, pienin niistä hieman pelkäsi sylissä kun taas toinen isommista uinahti nokosille herran syliin! :DD Millään en olisi halunnut niin nopeasti lähteä pentujen luota pois, mutta täytyi kasvattajan perheellekin antaa aikaa levätä, heillekin kun oli perheenlisäystä suotu hetki sitten. Harmistuttaa hurjasti, etten kuvia räpsinyt pennuista lainkaan, vaikka kamera laukussa kuumottikin. Olin niin innoissani pennuista, etten tohtinut poistua paikalta kameraa hakemaan :D: Ehkä sitten ensi kerralla (joka muuten on jo 2vk päästä!!), kun mennään katsomaan kuka pentupalleroisista lähtisi toukokuussa meille asumaan! :)

Ai että olen NIIIIIIN innoissani, että tuntuu etten pysy pöksyissäni!! Ensi viikolla on varmaan pakko suunnata jo ensiostoksille koirakauppoihin, vaikka pennun saapumiseen onkin vielä reilu kuukausi.
Jottei koko postaus jäisi ihan pelkäksi tekstimössöksi, niin täytetäänpä tätä muutamalla kuvalla kaverini vajaa vuoden ikäisestä valkkarityttösestä, joka kaverini kanssa vieraili meillä to-pe. :)