When life gives you lemons...

Inhottavaa aloittaa postaus pahoittelemalla sitä, ettei ole hetkeen mitään kirjoittanut, ei sitten yhtään mitään, eikä hetkeen ole edes jaksanut ajatella kirjoittamista. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja sorrutaan siihen mihin moni muukin bloggaaja tämän bloggailun kanssa joskus ajautuu. Eli anteeksi kaikille rakkaille lukijoille siitä, että hiljaista on viime aikoina ollut.

Kiitoksia kaikille pienenpieneen kilpailuun osallistuneille, päätöksen voittajasta teen tämän viikon aikana, kun rupean sitä tekstiäkin vääntämään. Toivottavasti löytyy jostain energiaa ja inspiraatiota siihen, tuntuu vain että kaikki ylimääräinen virta ja jaksaminen menee nimenomaan tähän elämiseen ja kaikki muu sen ympärillä jää ihan minimaaliseksi.

Viime päivinä mua on ärsyttänyt moni asia. En viitsi niistä sen enempää täällä blogissa jauhaa, sillä menevät liian henkilökohtaisuuksiin. Ehkä se jo vähän helpottaa, kun voi täällä sanoa, että tuntuu paskalta ja aina elämässä kaikki ei mene niin kuin itse parhaimmaksi kokisi. Meitä on kuitenkin moneen junaan ja jokaisen teot vaikuttavat pitkänkin matkan kautta toisiin ja sitten koko hemmetin piparitalo sortuu. Välillä on vaan päiviä, kun tekisi mieli jäädä peiton alle nukkumaan kuukaudeksi... Onneksi Mori osaa silloin tällöin käyttäytyäkin ja käpertyä mamman viereen nukkumaan, vaikka sen uusin lempipuuha onkin tuhota ihmisten sukkia...

Kävin eilen moikkaamassa mun entistä hoitoponia, kun yhteistä taivalta olisi tullut täyteen 8 vuotta, ellen olisi kesällä lopettanut tallilla käymistä. Varoitan jo tässä vaiheessa kaikkia, että nyt tulee valitusta ja tunteita kuohuttavaa tekstiä. Koitetaan kuitenkin katsoa asiaa järkevältä kantilta ja jätetään asia tällaiseksi hetkelliseksi bloggaajan purkaukseksi sen enempää asiaa tarkemman syynin ja spekuloinnin kohteeksi ottamatta.

Pieni B-pallero nuokkui karsinassaan, kun saavuin sen luokse. Vähän se höristi korviaan, kun huomasi, että joku saapui sen karsinan ovelle, mutta käänsi korvat nopeasti taaksepäin ja varmaan mielessään myhäili, että kuka hemmetti kehtaa taas häiritä häntä. Karsinan sisällä odotti hikinen ja väsynyt pieni pullea poni, joka aluksi ei edes tullut tervehtimään mua. Poni, jota kukaan ei ollut hoitanut tunnin jälkeen, vaan se oli ainoastaan riisuttu ja jätetty oman onnensa nojaan karsinaan. Menin sen luokse lirkutellen sille kuten aina ennenkin ja se painoi päänsä mun syliin. B tuskin ikinä on nauttinut hellyydenosoituksista, pään halailuista tai juurikaan mistään muustakaan, mutta musta tuntui, että silloin se nautti enemmän kuin koskaan ennen saamastaan huomiosta, kun sen kimpussa ei ollut ketään pikkulasta eikä siltä vaadittu yhtään mitään. Siinä se vain oli ja nuokkui, silmät melkein kiinni, turpa mun mahaa vasten. Tutkin ponin läpikotaisin käsikopelolla. Mahaa sillä oli edelleen yhtä paljon kuin aikaisemmin ja yhtä hintelät pikkukintut kuin aina ennenkin. Voi olla, että katsoin tilannetta omien silmälasieni läpi ja nyt liioittelen asioita, mutta lämpimät vuohiset ja nestepatit jaloissa vaikuttivat siltä, että nyt on jotain ongelmia jaloissa, kuten on ollut jo aikaisemminkin. Voi olla, että niitä on alettu hoitaa jo, siitähän en mitään tiedä. Sillä hetkellä ponia katsoessa en tuntenut mitään muuta kuin sääliä. Edelleenkin tunnen pitkälti sääliä ja halua pelastaa se pieni poni vielä, kun se on mahdollista. En olisi halunnut jättää sitä sinne kymän harmaaseen karsinaan, jossa sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä. Mutta en mä sinne asumaankaan voinut jäädä. Kun poni huomasi, että lähdin pois, se vajosi taas samaan apaattiseen kooma-tilaan ja jäi nuokkumaan paikoilleen. Jälkeenpäin kuulin ponin nykyiseltä hoitajalta, että jalat olisivat menneet huonompaan kuntoon. Ja että poni olisi oikeasti surkeampi kuin ennen. Tänään asiaa miettiessäni halu viedä poni pois on vain vahvistunut. Mutta todellisuus tulee vastaan. Ei mulla olisi mitenkään varaa ylläpitää toista ponia täyspäiväisesti Mädden lisäksi. Saisin tienata ainakin reilut pari tuhatta euroa kuussa, jotta voisin edes harkita sellaista. Sen lisäksi täytyy tietysti muistaa, että tuon ikäisen jo aika hyvin loppuun kulutetun ponin kanssa helposti voi ilmetä yllättäviäkin kuluja, eläinlääkäristä aina uusien varusteiden hankintaan jne. Mistä mä sellaiseen repisin rahaa? No en mistään. Kuka ostaa yli kymmenen vuotta ratsastuskoulukäytössä olleen omapäisen ja haastavamman puoleisen ponin itselleen pullaponiksi? Tuskin kovinkaan moni. Tähän asti määrä on pyöreä nolla ja B on sentään pariin otteeseen ollut jo myynnissä. Elämä on perseestä aina sellaisina hetkinä, kun haluaisi tehdä jotain hyvää, mutta sitä ei voi tehdä koska raha ja sen puute. Silloin ei voi kuin ajatella, että ehkä se vielä kestää ja ehkä mä vain liioittelen, ettei asiat olekaan oikeasti niin huonosti kuin luulen/koen. Ehkä mä en vain oikeasti voi tehdä asialle mitään. Sydäntä särkee, kun kädet on sidottu selän taakse, mutta ei auta itkeminen. Ei tästä oikein mihinkään pääse.

En loppupeleissä edes tiedä, miksi kirjoitin tämän tänne. Jossain määrin se ehkä helpottaa omaa oloa, kun on saanut kerrottua eilisestä jollekin muulle. Riskaabeliahan tämmöisen tekstin julkaiseminen on ja tiedostan sen oikein hyvin. Voihan se hyvinkin olla, että rankan tunnin jälkeen poni oli vain yksinkertaisesti väsynyt ja siksi käyttäytyi noin. Voi olla, että se ei edes viihtyisi missään muualla, että tekisin sille vain hallaa, jos voisin sen jonain päivänä ostaa pois ja viedä jonnekin muualle. Voi olla, että olen täysin väärässä...

Pertti perusjätkä

Ääh ja puuh! Oon kovasti yrittänyt keksiä jotain kirjoitettavaa tänne. Jotain, mikä teitäkin ehkä kiinnostaisi. Postaustoiveita ei ole toistaiseksi vielä tullut kuin yksi ja lupaan toteuttaa tämän toiveen viimeistään ensi viikolla! Nyt toivoisin kovasti, että te muutkin ihanat kävisitte vähän toivomassa ja kertomassa, millaisia postauksia te haluaisitte jatkossa lukea! Toivoa saa esimerkiksi TÄÄLLÄ!

Yritän myös tämän loppuviikon aikana saada ruodittua kasaan jonkinmoisen postauksen viime päivien talleiluista, sillä sekin on näköjään vähän jäänyt. Pahoittelut kaikille heppa-aiheisia tekstejä odottaville. Vaikka odottavan aika onkin pitkä, niin lupaan että niitä postauksia tulee vielä!

Viimeiset pari päivää on olleet aika harmaita. Tai henkisesti tosi harmaita sekä ankeita. En oo kauheesti viitsinyt tänne tulla avautumaan ihan kaikesta, vaikka mieli välillä tekisikin. Joskus vaan asiat menee kuten ei ole suunniteltu ja sitten, kun ei ole tehty varasuunnitelmia pahimman varalle, ollaan kusessa ja paskassa. Tällä hetkellä olo on todella nurkkaan ahdistettu ja toivoton. On todella vaikeaa jatkaa mihinkään suuntaan, kun tuntuu, ettei pakoreittiä tai ulospääsyä ole. Tämän oman henkisen loppuunpalamisen (tai sen lähestymisen) takia oon jonkun aikaa vaan tuijottanut tyhjää tekstiruutua saamatta sanaakaan kirjoitettua, vaikka tosiaan noita jutun aiheitahan voisi keksiä vaikka mistä. Toivottavasti te jaksatte odottaa vielä vähän aikaa niitä järkeviä postauksia. :)

Mä toivon kovasti, että teillä muilla on ollut paljon parempi keskiviikko kuin mulla!

Day off

Vapaapäivä, mikä ihana sana paskamaisen duunipäivän jälkeen.

Edelleen sama fiilis vaivaa pääkoppaa kuin eilenkin, tosin ei onneksi enää niin vahvasti, mutta kyllä ne ajatukset tuolla ajatusten takana koko ajan piilee. Joka kerta, kun tulee mieleen, että viikonlopun jälkeen enää maanantai ja sitten joudun taas sinne...

Eilen tuli vähän pohdiskeltua, miksi voisi olla näin, että mua kohdellaan töissä kuin ruttoa tai halpaa makkaraa... No, mähän sitten tajusinkin vihdoin ja viimein mistä se ehkä voisi johtua. Tai johtuu hyvinkin todennäköisesti. On vain todella surullista, että se näkyy näin selvästi vasta nyt, tai sitten vain olen aikaisemmin ollut niin sinisilmäinen kyseiselle seikalle, etten siihen ole näin paljoa huomiota kiinnittänyt.

Mä en enää pysty töissä luottamaan keneenkään, en pysty katsomaan toista ihmistä silmiin ja ajattelemaan, että se hymyilee mulle oikeasti ihan ystävyyttään ja kuuntelee kuuntelemisen ilosta, eikä vain siksi että työpaikan hyvinvoinnin ja mun "aseman" takia esittää mukavaa ongelmien välttelemiseksi. Tosiaan, mun ongelmana työyhteisössämme on se, että oon todella lähellä firman johtoa muista kuin työtehtävällisistä syistä, mikä varmasti osaltaan tekee sen, ettei kovin moni halua sanoa mun kuullen mitään töistä, ettei se kantaudu johdon korviin. No mä en valitettavasti ole tilannettani voinut valita, mutta en mä mielestäni koskaan ole kenellekään mitään pahaa tehnyt, että ansaitsisin tulla kohdelluksi näin. En mä tietääkseni koskaan koulussakaan tehnyt mitään niin pahaa, että olisin ansainnut tulla kiusatuksi ja syrjityksi, mutta niin vain kävi. Joka ikisessä koululaitoksessa, missä olen ollut.

Mutta masistelut sikseen, en jaksa enempää märehtiä tätä, etten taas ala pillaamaan asian takia, sillä mulla on vähän sellainen periaate juurtunut hyvin syvälle, ettei muille kannata näyttää tulleensa loukatuksi. Ne ei ansaitse sitä tyydytystä. Jatkan vaan tekohymy naamalla ja teen työni niin kuin aina ennenkin. Jos kuuppa hajoaa, niin käydään vessassa rauhoittumassa ja sitten palataan taas takaisin hommiin niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Life sucks but you just have to deal with that shit.

Vaikka olikin tänään vapaapäivä, enkä aluksi olisi halunnut edes liikkua mihinkään sohvalta, päädyin kuitenkin kaverin kyydissä ajelemaan ympäri lähiseutua. Sain mä vähän ruokaakin naamariin. Tässä päivässä ei kuitenkaan oo ollut mitään sen ihmeempiä, mutta alkuperäisen "tänään ollaan pieruverkkareissa ja meikittä" -suunnitelma kusin aika huolella ja lopputulos näkyykin näissä tylsissä samantyyppisissä posetuskuvissa feattaajana tällä kertaa ehkä parhaiten ikinä säilyneet mamin ostamat leikkokukat viime viikolta (lapsi innostui leikkimään ja poseeraamaan)...

I miss your smile but I miss mine more

Mä en taas ymmärrä miksi nää ajatukset piinaa mua. On vaan yksinkertaisesti niin paska olo suoraan sanottuna. 

Tottakai aika parantaa haavoja jne, mutta mikä vittu siinä on, etten vieläkään opi, että niin kauan kun oon 125%:sti suhteessa, mä oon aina se ketä sattuu. Koska mä olen se, joka kanssa pitää lupauksensa kun sanoo ettei mene koskaan pois. Mä olisin ollut valmis menemään vaikka läpi harmaan kiven toisen ja meidän yhteisen hyvinvoinnin takia. Sitten sitä on niin pirun sinisilmäinen, ettei sitä näe, että on yksin valmis vaikka hautaan toisen vuoksi, ennen kuin on liian myöhäistä. Ei se ole mitään paskapuhetta, etten tolle ihmesäädölle pysty lupaamaan mitään. Vaikka oltais törmätty vuoden päästä niin tilanne varmaan olisi ihan sama. Nää mun arvet alkaa ihan omiaan avautumaan täällä eikä siihen mitkään pikkulaastarit auta. En mä pysty olemaan ihmisten ilmoilla jos mulla lysähtää psyykkinen tasapaino yhtäkkiä näin pohjamutiin kun nyt.


Tietystihän mä tiesin, etten oo mitenkään voinut olla niin kovaksi kehkeytynyt aikaisemmista särkymisistä ja nopea paranemaan, että sen yhen kännisen puhelun ansiosta olisin pystyny unohtamaan kaiken ja jatkamaan matkaa. Mut en mä uskonut, että se iskisi tajuntaan yhtä kovaa kuin se itse puhelukin. On varmaan paljon ihmisiä, jotka sanoo tätä samaa mitä mä seuraavaksi sanon ja monen mielestä se onkin täyttä huuhaata, koska aikahan parantaa haavat ja läpäläpä. Mä en vaan pysty enää olemaan niin hullu, että antaisin itsestäni kaiken jollekin toiselle, rakastaisin toista kaikella mitä mä olen ja olisin valmis vaikka mihin jos toinen pyytäisi. Mä en vaan enää pysty. Mä en uskalla, enkä halua enää olla se joka jää yksin. Mä mielummin pakenen kun kaikki on vielä hyvin ennen kun on liian myöhäistä.
Ei vittu mä en jaksa. Haluan pois.



It's like you're screaming, and no one can hear
You almost feel ashamed
That someone could be that important
That without them, you feel like nothing
No one will ever understand how much it hurts
You feel hopeless; like nothing can save you
And when it's over, and it's gone
You almost wish that you could have all that bad stuff back
So that you could have the good

Tällainen pieni tyttö, helposti unohtuu...

Aamu alkaa tulipalolla ja jatkuu mordoripilvillä, voisiko luonto enää yhtään innostaa enempää!

Oon tosi väsynyt. Ja sekaisin. Päässä pyörii tosi paljon mitä ihmeellisempiä ajatuksia ja mietteitä, mutten tunnu saavan niistä mitään järkevää kokonaisuutta. Tää mun draamailu aikasemmin mainitsemani henkilön kanssa on nyt jatkunut edelleen, enkä nyt oikein tiedä että mitä tässä oikein tekisi...

Lauantaina lähettiin kaverin kanssa terdelle, tarkoitus oli pysyä Keravalla, mutta koska siellä (juoma)tarjonta oli niin huonoa, päätettiin lähteä Tiksiin tsekkaamaan uutta baaria & sen terdeä. Siellä istuskeltiin, jauhettiin vähän paskaa ja nautittiin sidukoista/breezereistä. :D Välissä tuli kuitenkin nälkä ja kipitettiin Chicosiin syömään kanaa, oli hyvää! Takaisin baariin pompittiin vähän yli kymmenen ja suunnattiin suoraan yläkertaan Night-puolelle. Ehdittiin olla baarissa noin tunti, kun baarimikko ilmoitti, että kaataa juuri viimeistä mansikkasiideriä mun lasiini. Perkele, mä en halua maksaa Kelkasta 8€, eikä listoilta löytynyt Smirreä ollenkaan, joten rupesin möksäämään. Tosin porukka siellä baarissa oli aika randomia, täynnä mukamas lihaksikkaita rumia "hunkseja" ja diivasotamaaliämmiä, jotka tuijotteli meidän minishortsit + toppi -yhdistelmiä pahalla silmällä. Tultiin sitten siihen päätökseen, että ehkä olis parempi vaihtaa tien toiselle puolelle, joten kipitettiin sitten kimpsuinemme ja kampsuinemme kilpailevan yrityksen baariin. Eikä muuten oltu ainoita, jota vaihto paikkaa... :D

No tottakai tää toinen baari on tän aikasemmin mainitsemani jätkän "kantispaikka", joten ehdittiin jopa jonoon asti kun näin ensimmäisen sen kaverin. Sieltä tuli pari pahaa silmää mullepäin, luikahdin vain äkkiä sisälle ja suoraan tiskille. Tiesin, missä tää porukka yleensä aina istuu, joten "huomaamattomasti" kuikuilin, onko itse henkilö paikalla, muttei näkynyt. Siinä sitten annettiin mennä ja lepposasti joku tunti bailailtiin siellä täysiä, kunnes tuli kuuma ja mentiin tupakalle. Olin ehtiny sytyttää röökin, kun tajusin että nyt vilahti tuttu huppari ja tottakai sieltä kulman takaahan se tuli. Kaverinsa kanssa lompsivat jonon päähän ja kaveri kuiskasi mulle, että jätkä oli mut nähnyt (vaikka kovasti yritin käsilläni naamaa peitellä, paskanvitut tottakai se mut tunnistaisi vaikkei naamaa näkisi) ja kehotti menemään moikkaamaan. Totesin, että voin ihan hyvin polttaa röökin loppuun, ei se tosta mihinkään katoa eikä sisällekään ehdi. Nooh, meni se kaksi sekuntia tän toteamisen jälkeen, niin jään monttu auki tuijottamaan kun jätkä harppoo puolijuoksua takaisin sinne mistä on tullutkin ja nyökkää terävästi mulle ohi kävellessään. Laitoin viestiä perään, miksi lähti pois ja sain vastaukseksi kunnon avautumisen siitä, miten ei mitenkään pystyisi olemaan samassa baarissa kanssani, että vain pilaisi mun illan roikkumalla mun perseessä kiinni koko ajan. Kertoi myös siitä, miten hajalle sitten loppupeleissä olin oikeesti sen saanut... Meinasi aika hyvin pilata mun illan jo sillä. Mä en perusta känniporailuja, joten oli aikamoinen ittensä keräily siinä pihalla puhelimessa, ennen kun pystyin menemään takas sisälle.

Sunnuntaina sovittiin, että tää tulee hakemaan mut tallilta ja että samalla saataisiin juteltua. No joo, juteltiinhan me jotain, mutta aika pitkälti se meni taas siihen, että mun päätä yritettiin kääntää tai saada edes miettimään mielen muuttamista. Sovittiin sitten loppupeleissä, että saan X määrän aikaa olla oman pääni kanssa ja miettiä mitä mä haluan/en halua ja sitten voidaan katsoa uudestaan. Etten kuitenkaan lupaa mitään, enkä myöskään halua, että toisen elämä pysähtyy sen takia, että mä haluan eristäytyä ja miettiä ittekseni olematta kuitenkaan varma yhtään siitä mihin lopputulokseen päädyn, vai päädynkö edes mihinkään... Herran mielestä jo tämä päätös helpotti oloa todella paljon, ettei kirvestä vielä ole heitetty kankkulan kaivoon. Hän toivoisi, että antaisin edes jonkunmoisen mahdollisuuden kokeilla tulisiko tästä jutusta yhtään mitään. Musta vähän tuntuu, että se syytti enemmän itteään mun päätöksestä kuin mua, vaikka mustahan tää päätös on lähtenyt, jätkä ollut vain vaikuttavana tekijänä... Äsh, en tiedä. Nyt on vuorokaudessa pää heittänyt niin pahasti volttia etten kyllä tiedä yhtään miten päin olla tai mitä "päättää". Toisaalta kuuppa sanoo, että pitäisi vaan unohtaa, jatkaa matkaa, mutta sitten joku pienenpieni syöpäläinen on ilmestynyt nakertamaan mun takaraivon syvintä sopukkaa, että pitäisikö sille sittenkin antaa mahdollisuus, edes ihan alhaisella tasolla...

Nojoo, ehkäpä tää tästä, en tiedä. Eilen sain vielä parit huudotkin tallilla ja tänään pitäisi mennä kyseisen opettajan rästitunnille. Ei huvittaisi yhtään, sitäpaitsi näyttää vähän siltä että koissun pakki on sekasin taas, kun piippaa koko ajan ulos ja yrittää vääntää, muttei oikein mitään tuu... Muttajoo, en nyt jaksa enempää avautua täällä, ehkäpä tää riittää teille hetkeksi...

Even the sun sets in paradise

Anteeksi siitä, ettei näiden viime päivien aikana sattuneiden tapahtumien lomassa ole kauheasti tullut kirjoiteltua ja jaettua ajatuksiaan... Yritän ryhdistäytyä nyt :D

Tiistaina oli Morin eka rokotuskerta! Lekuriin mentiin bussilla ja pikkunen selvisi hienosti pelottavasta bussimatkasta! Myös eläinlääkärikäynti sujui hyvin, ei edes huomannut kun rokote pistettiin. Ainoa hirveän kamalan inhottava asia oli se, kun ell yritti tutkailla Morkkiksen haarovälejä. Sillon piti hurjasti murista ja esittää isoa vihaista pentua :DD Saatiin mukaan pussillinen Royal Caninin Veterinary-penturuokaa ja vitsi että on hyvää! Siis Morin mielestä, se popsii niitä nappuloita ihan hurjalla tarmolla. Eilen käytiin äidin kanssa Porttipuiston Mustissa & Mirrissä, josta ostin sitten vähän lisää noita Royalin pentunappuloita. Menin kyllä ihan sekasin kun ei näkynyt missään samanlaista säkkiä kuin se ellin antama, mutta sitten sainkin selvyyden myyjältä, että samaa kamaa se on kuin normaali Royalin penturuoka :D Nyt sitten totutellaan pikkuhiljaa uuteen pöperöön, hyvin näyttää maistuvan eikä oo aiheuttanu löysää mahaa tms. Hienoa! :)

En nyt tiedä minkä verran tuolta aikaisempien juttujen rivien välistä on voinut kaivaa informaatiota siitä, mitä mun elämässä on viime aikoina tapahtunut koiranpennun arjen lisäksi... Jokatapauksessa silloin pari viikkoa sitten perjantaina baarissa ollessa tapasin mukavan jätkän siellä ja sitten tuli vaihdettua numeroitakin vaikken uskonutkaan, että mitään soittoa missään välissä tulisi, mutta kuinkas sitten kävikään. Kaksi viikkoa nähtiin joka ikinen päivä ja tilanteet eteni tosi nopeasti, ihan liian nopeasti mun makuuni ja eilen tilanne sitten kärjistyi mun päässäni enkä enää pystynyt olemaan rennosti oma itseni. Jatkuva ahdistus ynnä muu nakersi sisuksia, eikä se sitten olis ollu kivaa kummallekaan osapuolelle jos asian olis annettu jäädä vaivaamaan ja se olis vaan ignoorattu. Niinpä sitten eilen rohkaisin mieleni ja sanoin suoraan miten asiat on, etten halua sitoutua jne. Tiesinhän mä sen, että meillä on alusta asti ollut tosi erilaiset ajatukset meidän välisestä jutusta, mutta raukkamaisena paskana en oo uskaltanut sanoa mitään aikaisemmin. Tosin aikaisemmin en ollut itekään satavarma mitä haluan. Ja tiesin myös muuten senkin, että kun sille kerron mitä mun päässä pyörii, niin se menee rikki. Ja niinhän se menikin.

Siinä toi eilinen pähkinänkuoressa, tai siis koko kaksi viikkoa. En viitsi kovin paljoa yksityiskohtiin mennä, enkä sen enempää asiaa vatvoa jo ihan senkin takia, etten enää jaksa. Ihan kuten tossa sillonkin kun V jätti mut. En jaksanut vatvoa asioita sataan kertaan kaikkien kanssa... Lisäksi omat ajatukset on niin sekavia, että niitä on tosi vaikeaa kirjoittaa tähän ruudulle järkeväksi kokonaisuudeksi. Mutta nyt tiedän, ettei toisen satuttaminen ole helppoa. Se ei oo koskaan ollut mulle helppoa, eikä koskaan tulekaan olemaan. Monesti oon kuullut, että olen niin sinisilmäinen ja anteeksiantavainen, että satutan mielummin itse itseäni kuin jotakuta toista. Useimmiten se loppupeleissä päättyy vain pahemmin kuin että sanoisi suoraan jos on paha olla. Kerranhan se vain kirpaisee...

I've wasted my nights, You turned out the lights

Now I'm paralyzed, Still stuck in that time

When we called it love, But even the sun sets in paradise

I'm at a payphone trying to call home, All of my change I spent on you

Where have the times gone, Baby it's all wrong

Where are the plans we made for two?

If happy ever after did exist

I would still be holding you like this

All those fairytales are full of shit

One more fuckin' love song I'll be sick