The falling leaves of red and gold

Kirpeät syysaamut, yöpakkasen jäädyttämät pihat
Ruskaiset lehdet, muuttolinnut

Sadepäivät, pimenevät illat

Villasukat ja suklaalevyt

Syksy on taas täällä

Tuntuu, että vuorokaudessa olisi vähemmän tunteja kuin aikaisemmin, vaikka todellisuudessa vain tekeminen päivittäin on lisääntynyt. Tottakai myös pimeän vuodenajan lähestyminen lisää sitä väsymyksen tunnetta omalta osaltaan. Tuntuu ettei blogin päivittämiselle juurikaan riitä aikaa tai energiaa, mutta yritetään.

Olimme avokin kanssa reissussa Espanjan auringon alla syyskuun alussa ja voin kertoa, että hermoloma oli paikallaan. Mori sekä Halla olivat kumpainenkin niin hyvässä hoidossa, että lomaa olisi voinut jatkaa pidemmänkin aikaa. Ei me siellä lomalla muuta tehty kuin lomailtiin ja löhöttiin rannalla, mutta sehän lomassa aina on parasta. Eikä paljoa "oikeilla" lomilla tullut löhöiltyä, joten nyt sitten senkin edestä.

Halla on voinut oikein hyvin minulle muuton jälkeen. Ollaan tehty töitä sen lihaksiston ja kaiken muunkin kanssa ja pikkuhiljaa alkaa löytyä oikeat nappulat tamman kanssa. Vielä on tottakai paljon tehtävää, mutta ei meillä mihinkään ole kiire. Tulevaisuuden suunnitelmiakin vasta mietitään ja joka toinen päivä ne menee aina täysin uusiksi, mutta niistä mahdollisesti lisää myöhemmin. Ollaan nyt käyty sekä koulu- että estevalmennuksissa, vaihtelevilla menestyksillä. Kuva- tai videomateriaalia näistä ei valitettavasti ole, mutta voi olla että joitain lyhyitä päiväkirjamaisia postauksia lisäilen tunneista tänne vielä jälkikäteen.

Koulupuolella on tapahtunut selkeä ja isoin muutos parempaan, sillä Halla ei enää holtittomasti kaahota koko aikaa, vaan nyt on alkanut löytymään ne oikeat avut hevosen saamiseen ohjan ja pohkeen väliin kunnolla. Täytyy sanoa, että senkin hoksaaminen on yllättävän vaikeaa noin vaativan ratsun kanssa. Samalla on myös saatu vauhtia ja kaahotusta pois, sekä vähän pelivaraa askelpituuden säätelyyn. Laukka on edelleen ratsastettavuudeltaan vaikein ja vaatii paljon vielä työtä. Tällä viikolla on tarkoitus pitää pieni gramaanikuuri, ei siis kiskoa hevosta nyökkyyn piuhojen avulla, vaan käyttää niitä apuvälineenä, jotta laukkaa saisi työstettyä paremmin. Ja pyrin tottakai ratsastamaan mahdollisimman löysällä gramaanilla koko ajan. Hyppäreistä on viime aikoina melko vaihtelevat fiilikset, väliin on mahtunut niin hyviä fiiliksiä kuin itku kurkussa vääntämistäkin. Valmennuskuviot on vähän myllerryksessä vielä ja olen tällä hetkellä hieman skeptinen sen suhteen, uskallanko asettaa edes mitään tavoitteita meille mikä tietysti omalta osaltaan hankaloittaa asioita... No, on tässä onneksi aikaa vaikka kuinka!
Ollaan me käyty lisäksi jonkin verran maastossa ja mikä olisi sen ihanampaa kuin oman rakkaan suomineidon kanssa maastoilu syksyisessä metsässä tai hanattelu sänkkärillä! Tutkimusmatkailuakin ollaan jonkun verran harrastettu, eli siis vaan lähdetty maastoon kävelemään ja etsimään uusia maastoreittejä. Hektisen elämän keskellä mieli lepää, kun lähtee yksin iltakävelylle pellonreunaan tai hiekkatielle. Ihanaa vastapainoa myös sille lähes jatkuvalle hevosenomistajan stressitilalle.

Mori puolestaan on vaihtanut ruokavalionsa nappulasta kokonaan raakaruokaan omistajan menetettyä totaalisesti hermot sopivan nappulamerkin metsästyksessä. Vielä ollaan totutteluvaiheessa, mutta voisin kyllä jo nyt sanoa, että koira on iloisempi ja paremmin voivan näköinen, vaikka vatsa ajoittain reistaileekin vielä. Muuta ihmeellistä ei Morin kanssa ole juurikaan tapahtunut, rallytokoa meidän piti aloitella, mutta jätin kurssin kesken, sillä en halua maksaa siitä että kurssin vetäjä kouluttaa kurssiajalla omaa koiraansa sen sijaan, että opettaisi meitä. Toistaiseksi ollaan siis vain oltu kotosalla, välillä käyty peltolenkeillä kaverin koiruleiden kanssa, ja taas toisinaan vain kotimetsikössä haistelemassa uusia syksyn tuoksuja.

Toivottavasti teidän lukijoiden syksy on alkanut hyvissä merkeissä.

Ihania kirpeiden pakkasaamujen ja auringon täyteisiä syyspäiviä!

Löytyy syytä hymyilylle, vaimon kaa vaik kävelylle

Kirjoittamisen aloittaminen tuntuu todella vaikealta näin pitkän ajan jälkeen. Pyörittelen sormia näppäimistöllä ja etsin sanoja. Aina kun saan yhdenkin lauseen aikaiseksi, niin pyyhin sen pois, sillä se kuulostaa tyhmältä ja aloitan taas alusta. Mikä siinä on, etten osaa päivitellä tänne säännöllisesti? Ehkä musta ei ikinä tule tarpeeksi säännöllistä minkään muun kuin työaikojen kanssa... Mutta missä kaikki te lukijat olette? Postausideoitakaan ei tullut kuin Sannalta (kiitos Sannalle ja lupaan toteuttaa postaustoiveesi asap!), mikä vähän harmittaa, sillä olisi ollut kiva kuulla minkälaisia postauksia te haluaisitte jatkossa lukea.
Olen koko hiljaiselon ajan taas miettinyt sitä, että pitäisikö vain unohtaa tämä bloggaaminen kokonaan. Huomaisiko kukaan edes jos en vain enää päivittäisikään tänne mitään? Jäisinkö mä itse salaa kaipaamaan tätä henkireikää, jonne voi purkaa ajatuksiaan tai tulla hehkuttamaan onnistumisista? Toisaalta mua kutkuttaisi niin paljon kertoa teille kaikille siitä mitä on oikein tapahtunut ja toivottavasti vielä tapahtumassa. Mutta joku mörrimöykky mun päässäni muistuttelee mua, ettei ehkä vielä kannattaisi, ettei tieto leviä vääriin korviin ja aiheuta ongelmia.

Sen verran ehkä voi paljastaa, että kevät on tosiaan tullut myös meille ja uudet tuulet puhaltaa myös hevosharrastuksessani. Mitään muutoksia ei toistaiseksi vielä ole ja Mädden kanssa puuhastellaan edelleen. Tällä hetkellä tavoitteena on kerätä takaisin lihaksia ja mahaa, mitkä katosivat talven saikkuilun vuoksi. Harmi, ettei mulla ole hevosesta kuvia ennen ja jälkeen ontumisten, että voisitte tekin nähdä muutoksen. On ihan hullua miten nopeasti ne lihakset tuolta tammalta hävisivät ja kun sitä vertaa siihen miten paljon taas joutuu tekemään töitä niiden takaisin palauttamiseen... Huhhuh! Nyt olisi tärkeää vain tehdä selvä treenisuunnitelma ja lihashuoltoohjeistus, että Mäds saataisiin taas vähintään samaan kuntoon kuin ennen lihas- (ja maha-)katoa ilman, että aiheutetaan hevoselle lisää hallaa.

Kesää ja koirakavereita odotellessa

Morin kanssa ollaan nautittu keväästä pitkillä lenkeillä ja koirapuistossa. Morilla oli tänään rokotus ja noh, ei se nyt ihan niin kuin elokuvissa mennyt. Alkuun Mori oli todella reipas, mutta kun eläinlääkäri alkoi käsittelemään Moria, ei homma ollutkaan enää laisinkaan kivaa... Sitten alkoi murina, huuto ja hampaiden louskutus. Eläinlääkäri pyysi tässä välissä S:n pitämään Morista kiinni, jotta rokote saataisiin annettua ilman tappelemista ja ymmärrän kyllä. Itse tyhmänä jännitin Morin rektiota elliin ja niinhän siinä sitten kävi, että kun olin itse epävarma, se välittyi Moriin ja Mori koki tilanteen uhkaavaksi, jolloin päätti puolustaa itseään ja/tai mua. Onneksi saatiin rokote laitettua ilman isompia ongelmia S:n avulla ja rokotteen jälkeen harjoiteltiin vielä vähän eläinlääkärissä oloa mun kanssani niin, ettei Mori ärhennellyt ellille vaikka mä olin vieressä. Hyvin meni ja lopuksi Mori uskaltautui tutkimaan paikkoja omin päin. On mulla hieno jääräpää! :)

Ideoita postauksiin!

Vaikea mennä kiistämään, etteikö tämän blogin elämä ole taas hiljentynyt. Kävijämäärä on kuitenkin viime päivinä noussut tasaiseen tahtiin, joten imeisesti tätä blogia kuitenkin seurataan. Syy postauksien pitkiin väleihin on yksinkertaisesti siinä, ettei jutun aihetta juurikaan ole. Haluan kuitenkin tarjota teille lukijoille monipuolista luettavaa, enkä kirjoittaa joka toinen päivä "olin töissä ja sitten illalla kävin tallilla. Mädde on edelleen epämääräinen eikä sillä voinut mennä kuin käyntiä"... Mua itseäni rassaa sellaisten tylsien postauksien väkertäminen ja liika päiväkirjamaisuus.

Olisinkin nyt halukas kuulemaan toiveitanne postauksista. Tämä sopii hyvänä jatkona aikaisempaan kyselyyn siitä, minkä tyyppisiä juttuja haluaisitte jatkossa lukea. Joku erikoispostaus tai mielipidekirjoitus olisi tässä kohtaa varmaan paikallaan. 

Toiveita erikoispostauksista/mielipidekirjoituksista voitte vapaasti jättää tämän postauksen kommenttiboksiin!

Mutta jottei nyt ihan hämärän peitossa olla, niin kerrataanpa parin viime päivän tapahtumia. 

Mädde on tosiaan taas epämääräinen, otj on ojentajajänteen puolelta turvoksissa kolhun vuoksi, eikä siksi ole ollut kuin käyntiliikutuksella viimeisen viikon. Lauantaina käytiin vain kävelemässä maastakäsin ja kylmättiin jalka. Sunnuntaina käytiin maneesissa tekemässä pientä käyntitreeniä suoristellen ja etuosaa kevennellen. Mädde oli huomattavasti tahmeampi ja haluttomampi kuin yleensä, joten pitkälti vain köpöteltiin. Loppuun vielä taas kylmäys. Tällä viikolla olisi tarkoitus päästä liikkumaan jo normaalimmin, sillä turvotus on laskenut lähes kokonaan eikä jalka ole enää lämmin. Missään välissä Mäds ei ontunut jalkaa, mutta varotoimena omistajan pyynnöstä jätettiin pois ylimääräinen rasittaminen ravissa ja laukassa kokonaan. Toivotaan, että ensi viikolla kinttu on kunnossa ja päästään taas paremmin hommiin.

Viikonloppuna tuli käytyä myös risteilyllä, Morin ollessa hoidossa meidän luottohoitajalla. Risteilystä ei olekaan sitten sen enempää kerrottavaa, sillä se meni melkoisen kosteissa merkeissä. Risteilyn jälkeen sainkin sitten ikävän ilmoituksen Moriin liittyen, sillä meille ei ole tälle keväälle tarjolla minkäännäköistä agilityn alkeiskurssia. Olen syvästi pettynyt tämän tiedon takia, mutta täytyy yrittää keksiä jotain muuta. Vuorotyössä vain on lähes mahdotonta sopia mitään kiinteitä menoja arkipäiville. No, eiköhän me jotain keksitä...

Karhunpoika sairastaa...

Mori kävi tänään eläinlääkärissä. Mori on aivastellut ja pärskinyt parina viime päivinä, kerran oksentanut ja ollut lopun ajan vaisumpi kuin normaalisti. Olisi hyvä, että Mori tullaan näyttämään vastaanotolle, näin sanoivat minulle tänään puhelimessa kahden eri hoitajan toimesta. Eläinlääkärikin oli sitä mieltä, että vaikkei mitään vakavaa ollutkaan, niin hyvä että käytiin näyttämässä. Yhden hoitajan mielestä oltiin kuulemma kuitenkin ylireagoitu. Mutta missä menee ylireagoimisen raja? Mistä tietää milloin mennä lääkärille?

Selkeät ulkoiset vammat ovat yleensä helposti tulkittavissa maallikonkin silmin joko vakaviksi tai lieviksi. Joissain lievissä tapauksissa voidaan säästyä eläinlääkärikäynniltä, mutta jotkut lievätkin vaativat sellaista hoitoa, mihin kotipuitteissa ei pystytä. Useimmiten vakavien vammojen ja oireiden kanssa joudutaan lääkäriin lähtemään mitä pikimmiten, onhan kyseessä rakkaan lemmikin henki. Sisäisten ja epämääräisten oireiden kanssa jää omistajalle/koirasta huolehtivalle kuitenkin tulkinnan varaa. Kuka kokee poikkeavan ruokahalun tai kuivan kirsun oireeksi, kenen mielestä taas yhtenä päivänä täysin vetelä ja haluton koira on terve, sinä päivänä vain vähän väsyneempi kuin yleensä.

En halua olla hysteerinen koirastani, mutta ensikoiran omistajana ja lemmikkiäni rakastavana haluan pitää siitä huolta ja tehdä omalta osaltani parhaani, jotta koira pysyisi terveenä. Moni muukin koiranomistaja ajattelee samoin. Ja koska ihminen on alunperin koirasta itselleen lemmikin tehnyt ja jalostanut sen nykyiseen tilaansa, on ilmiselvää, että ihminen on velvollinen myös huolehtimaan koiransa terveydestä. Kun pakkaan lisätään vielä se, ettei ihminen ole vieläkään saanut jalostettua puhuvaa koiraa, vaikka älypuhelimen käyttö ja kotipommit sun muut luonnistuvat vähän tyhmemmiltäkin tyypeiltä, on ilmiselvää, että koirasta täytyy huolehtia. Eihän se itse osaa sanoa, koska sen polveen koskee tai maha on sekaisin. Omistajia on erilaisia, mutta yleisesti ottaen jokainen tervejärkinen koiranomistaja haluaa pitää huolta koirastaan ja taata sille terveen sekä hyvän elämän. Monella muullakaan koiranomistajalla minun lisäkseni ei ole eläinlääkärin tietämystä tai koirakuiskaajan koiranlukutaitoa, että voisi itse tulkita koiran oireet (tai siis oireiksi luokiteltavat käytöksen muutokset ja sijaistoiminnot yms.) täysin oikein ja puolueettomasti sekä vetää johtopäätökset siitä, mistä todellisuudessa on kyse. Moni sairaus tai väliaikainen kiputila voi oireilla hyvin oudostikin. Niin, ettei outoa/muuttunutta käytöstä voi suoraan ilman tietämystä tulkita oireeksi.

Lisäksi jokainen omistaja reagoi eri tavoin erilaisissa tilanteissa. Toiselle koiran pienikin nuhaisuus on iso asia, toiselle taas ei. Ja hyvänä päivänä omistaja jaksaa olla optimistinen pahassakin paikassa, huonon työpäivän tai kotona käydyn riidan jälkeen pienikin juttu voi paisua isoksi. Jokaisella omistajalla on aina vähintään pienet huolehtimiskakkulat nenällään seuratessaan koiransa menoa ja se on täysin normaalia. Liian välinpitämätönkään ei saa olla.

Osaamattoman ja uuden koiranomistajan tulisi aina saada soittaa eläinlääkärin vastaanottoon ja tiedustella milloin oireet ovat tarpeeksi pahat, että on kiire. Tai milloin ei ole hengenhätä, mutta parempi silti tulla näytille, etteivät oireet pahene. Hyvää palvelua on jo sekin, että neuvoja saa vain soittamalla ajanvaraukseen. Siinä samalla vastaanotossa oleva hoitaja voi yhtälailla rauhoitella ylikierroksilla käyvää hysteerikkoa tai nostattaa hälläväliä-omistajan halua huolehtia koirastaan ja tuomaan sen äkkiä hoitoon. Hoitaja on ehkä vain hoitaja, mutta ammattitaitoa, logiikkaa ja osaamista tulee jo tällä vain hoitajillakin olla.

Kultaisen keskitien löytämistä tässäkin asiassa kannattaa harjoitella, eikä sitä silti välttämättä löydy koskaan. Jokainen näkee ja kokee eri tilanteet eri tavalla ja niin moni muuttuja vaikuttaa näkemykseemme. Epäilyttävässä tilanteessa kannattaa aina kysyä itseään viisaammalta jos ei ole varma. Niin mekin tehtiin ja onneksi selvittiin säikähdyksellä.

Mori 1v!

Onnea Morille ja koko muulle pesueelle synttäripäivien johdosta! Meillä synttäripäivää vietettiin leikkien ja telmien sekä nauttien synttärikakusta, joka oli täynnä kaikkia Morppiksen herkkuruokia! Nyt päivänsankari nauttii ansaituista yöunista olkkarin matolla. On mulla vaan maailman paras koira ♥ Puspus ♥ ♥

Sairaan kiva

Siistiä maata kipeänä kotisohvalla. Onneksi Mori on aina niin söpö pikku luttana, että sitä katsellessa nousee hymy huulille. Me aloitettiin muuten tiistaina agikokeilut ja veikkaan, että tästä pontevasta pojasta saadaan vielä kunnon agitykki kuorittua. Varokaa vaan kilpakehän sheltit ja borderit!
JIMin kakkasarjat pyörii tässä taustalla ja nessupaketti senkuin hupenee. Mäddeä on ikävä, toivottavasti viimeistään lauantaina jo pääsen tallille. Ja sitten onkin taas tunti! Kaverille tulee viikon päästä nakupelle penneli ja mä pääsen sitten sitä kattelemaan ja kummastelemaan. Sillä on kuulemma irokeesi ja kaikki. Morkkiksen tuleva näyttelykaveri ja morsmaikku (jos Mori vaan huolii sellasen rokkimimmin/rokkimimmi huolii fiksun maalaistollon japanilaisen). Musta tulee virallinen shoppailuavustaja, kun sille nakupellelle pitää ostaa takkia ja pipoa sun muuta. Tiiänkin jo pari oikein sopivaa kauppaa, mistä löytyis aikamoisia prinsessahepeneitä...
Mä meen tästä keittämään makarooneja ja iltamehua, koittakaa te pysyä terveinä! Puspus ♥

Shiban suusta: Rankka päivä!

Wuf!

Tiiättekö miten vaikeeta oli saada mamma pois koneelta edes hetkeksi?! Mun piti järsiä ainakin kahta sen lempparikenkää leikillä ennen kuin se jaksoi nostaa pyllynsä sohvalta. No siinä kun se jäi toljottamaan niitä tossuja ja siivoomaan mun silppuamaa lehteä mä livahdin tänne koneelle. Tää juttu on tosi jännä, toivottavasti osaan käyttää tätä.

Mamma ja setä raahasivat mut eilen autoon. Ne ei vieläkään ymmärrä ettei munkaltaisten hienojen herrojen kuulu matkata kovaäänisissä sukkulan mallisissa pöntöissä, jotka liikkuu ihmisen avulla eteenpäin! No, ne pakotti mut kuitenkin sellaseen pönttöön ja jouduin vielä takaistuimelle! Mikä loukkaus! Kyllä mä kovasti yritin hivuttautua etupenkille, mutta mamma oli niin leveä etten siihen mahtunut. En tiiä yhtään kauan siellä oltiin, mutta jossain välissä me pysähdyttiin. Kun pääsin vihdoin ja viimein pöntöstä ulos, ulkona oli tosi monta muuta koiraa. Voitteko uskoa että ne piru vie oli kaikki ihan kuin kopioita musta! Osan kopioinnissa oli kyllä varmaan muste ollut lopussa, kun olivat jääneet oransseiksi. Mua on huijattu! Mä niin luulin, että mä olen ainoa laatuani! Yrittääköhän mamma loukata mua tai jotain!?

Me mentiin ihan outoon paikkaan sisälle, missä oli vielä hirmunen kasa lisää mun näköisiä karvapalloja, toiset karvaisempia ja isompia kuin mä, toiset taas pienempiä kuin minä pienenä! Mammalla oli varmaan tosi huono päivä, kun se ei päästänyt mua ollenkaan moikkaamaan ja tutkimaan niitä kopioita. Idiootti. Sitten piti vielä mukamas kököttää nätisti paikoillaan monta aikaa, kun muiden kopioiden mammat jutteli keskenään. Onneksi joku tosi ilonen ja kiva tyyppi tuli mua moikkaamaan ja pusuttelemaan. Sen mielestä olin kuulemma tosi vilkas ja innokas, vaikka mä vaan osoitin rakkauttani sitä tyttöä kohtaan. Se oli kuulemma joku mamman tuttu. Ei mua silleen kiinnostanu.

Onneksi se istuskelu ja mammojen juorukerhoilu loppui ja sitten kiipeiltiin pihalla lumikasassa. Ne muutkin kopiot tuli sinne ja mulla oli aika hauskaa parin kopion kanssa. Jotenkin ne sit vaan yhtäkkiä katosi sanomatta mitään ja mut pakotettiin taas sinne pönttöön. Täytyy kyllä ottaa selvää mitä ne muut kopiot oli ja mistä ne on tullu. Eihän nyt tollanen käy päinsä ollenkaan! Mamma ja setä kuskasi mut hetkeksi kotiin ihme reissun jälkeen ja sitten taas mentiinkin. Jälleen siinä ällöttävässä pöntössä, nyt mä sentään jo tiesinkin mihin ollaan menossa. Mamma sanoo sitä koirakouluksi. Siellä me opetellaan juttuja. Tällä kertaa harjoteltiin petiin menoa (kuinka helppoa, mutta miksi mä nyt toisen pyynnöstä sinne menisin!), muitten koirien ohittamista ilman että saa moikata (TÖRKEETÄ!!) ja paikallaan oloa kun mamma katosi kulman taakse. Mä osasin olla hienosti, koska mä tiesin että mamma tulee takasin. Lopussa mä olin kuitenkin jo niin väsynyt, etten jaksanut enää treenata. Mamma yritti silti saada mua tekemään juttuja, mut kyllä se sit tajusi hetken päästä ettei auta. Taas ihmepöntössä. Nyt mentiin mamman mamman luokse. Ne on kuin kaksi namipalaa, molemmat ihan prikulleen saman näköset. Siellä menin mamman viekkuun sohvalle nukkumaan, mut just kun olin nukahtamassa, mamma ja setä raahasivat mut pois sieltä taas ulos. Kotiin asti päästiin hirmu myöhään ja siinä välissä mun piti olla vielä kahdessa eri pöntössä ja se oli ihan hirveetä! Onneksi mamma oli edes vieressä.

Nyt mun on pakko mennä takas nukkumaan, oon ihan hirmu väsynyt vieläkin!
Pusuja teille mamman kavereille,
Mori

Ps. Mitä ootte mieltä tällaisista postauksista? Mori haluaisi kovasti tietää tuleeko se uudestaankin kertomaan kuulumisiaan teille! Mori odottaa innolla mielipiteitä!!

Maanantai on pahin

Juuri kun mä viikko sitten sanoin, että maanantaiaamut on rauhallisia käynnistelyaamuja, niin ofc mulla oli tänään aamuvuoro. Toisaalta se ei haitannut, ehdinpähän saada enemmän aikaiseksi tänään. Niin ja tottakai koska on maanantai, niin Photarin trialijakso päättyi. Tai oikeasti se päättyi jo aikoja sitten, mutta eilen se kyllä toimi vielä ihan loistavasti. No ei enää. Onneksi MacBook tarjoaa itsessään edes jonkinnäköisen kuvanmuokkausmahdollisuuden (jonka löysin vasta tänään), jotta saan teidän iloksi nää tän illan tylsät kuvat esille. Enää ei vammakynsistä ole tietoakaan, kiitos taas ihanan kynsihuoltajani!

Huomenna olisi taas tallipäivä, saa nähdä onko mulla kynnet tallella vielä senkin jälkeen, vai lähteekö lopullisesti irti. Jännän äärellä siis ollaan. Mitään muuta ihmeellistä tässä viikossa ei toistaiseksi taida olla... Eilen käytiin koirakoulussa ja oon edelleenkin aivan äimänä, miten täydellisen kontaktin sain koiraani ohitusharjoituksissa! On se niiin hiaano, kattokaa ny! :D

Ainiin, täytyy sanoa sekin vielä, että uusissa lakanoissa oli ihan mahdottoman hyvä nukkua, kumpikaan meistä ei olisi halunnut nousta aamulla ylös!

Weekend my love

Tää mimmi sai vihdoin ja viimein taas kaivettua kameransa kaapinnurkasta pölyttymästä. Jospa nyt olisi vähän fiksumman näköisiä otoksia... Viikonloppu on menny vähän poikkeuksellisesti, koska lyhyesti sanottuna Mädde. No, valaistaan sen verta, että oltiin eilen menossa tunnille ja maneesin kulmalla Mädde säikähti suunnattomasti jotain ja riuhtaisi paniikinomaisesti itsensä suoraan taaksepäin ilman mitään varoitusta (mitä ei ole koskaan ennen tehnyt) ja mä jäin meidän kankien punosnivelohjiin kiinni kädestäni... Tuloksena kaks puolikasta kynttä, joista en sellaisenaan viitsi kuvaa laittaa, mutta voin kertoa, että sormiin sattuu lääkkeistä huolimatta ja kirjoittaminen tällaisten tuppuloiden kanssa on vaikeampaa kuin matikan YO-kokeet. Hehheh... En edes saa ite pestyä tukkaani näiden kanssa, koska en saa tehä tolla kädellä juuri mitään enkä liottaa sitä kauaa vedessä jne. Mutta revin huumoria siitä, ettei törppö mieslääkäri ollut koskaan ennen nähnyt rakennekynsiä. :D

Eli tää viikonloppu jäi heppailuttomaksi tuon tapaturman jälkeen, tänään ollaan käyty himoshoppailemassa ruokakaupassa, tehty herkkumättöruokaa (perunamuusia ja jauhelihakastiketta) ja vähän siivoiltu, eli mm. vaihdettu lakanoita jne. Nyt on hyvä mennä illalla nukkumaan, mutta sitä ennen vielä Morin kanssa koirakouluun!
Miten teidän viikonloppu on mennyt, toivottavasti paremmin kuin mulla!? :)

Oppimisen ilo

Mori aloitti kolme viikkoa sitten koirakoulun. Niin ja onhan Mori ollut mulla jo 8 kuukautta, että koulutusta on jo aikaisemminkin harjoiteltu. Ja aina on pikkuinen Morkkis oppinut ennemmin tai myöhemmin sen, mitä sille on milloinkin opetettu. Mutta vasta eilen illalla koulussa ollessa oikeasti havahduin siihen, miten uskomattoman ihana koira mulla on murrosiästä huolimatta. Se on niin äärettömän fiksu pieni otus, en vain aikaisemmin ole osannut valjastaa sen fiksuja pieniä aivonystyröitä oikein. Olisi tyhmää jättää käyttämättä tuollainen aivokapasiteetti, mitä tuolla pienellä koirapahasella on! Mietin tuossa aikaisemmin, että jos Mori olisi ihminen, se olisi ihan varmasti Albert Einsteinin tasoa, vähintään!

Mori on ihan äärettömän hyvä touhuilukaveri, jos vaan jaksaisi aina itse touhuta sen kanssa tarpeeksi. Usein tuntuukin, että välistä aikaa koiralle on liian vähän. Tästä olen erittäin harmissani, sillä yhdessä touhuaminen tekisi hyvää meille molemmille. Aina, kun aikaa vain on yritän edes hetken touhuta Morin kanssa, leikkien tai kouluttaen. Onneksi en asu yksin, joten koira saa myös silloin kun mä olen töissä seuraa ja satunnaista aktivointia. Mun toiveissani olisi kuitenkin aloittaa jokin säännöllinen harrastus Morin kanssa, jolla saisin Morin pidettyä aktiivisena sekä itse oppisin oikeanlaisia koulutusmetodeja eri tilanteisiin valvovan, ulkopuolisen silmän alla. Me ollaan koirakoulun aikana molemmat opittu huimasti sekä toisistamme, että varmasti myös itsestämme. Ja meidän välinen suhde on ihan selvästi kehittynyt uudelle tasolle. Meidän suhde ei ole enää pentumaista roikkumista "äitihahmossa", vaan moleminpuoleista luottamusta ja kunnioitusta sekä yhteisymmärrystä. Luottoa ja uskoa siihen, että yhdessä toimimalla kaikki toimii paremmin kuin itse päättämällä. Ja mä olen hurjan ylpeä omasta koirastani sekä samalla myös itsestäni, että olen näinkin pitkälle oivalluksissani päässyt. Ja että me yhdessä päästään vaikka mihin jos halutaan.
Se, minne sitten koirakoulun jälkeen suunnataan, onkin sitten täysin toinen juttu...

LUUKKU 3: Kysy!

Ollappa taas maanantai. Ulkona on pakkasta vaikka muille jakaa ja aamu alkoi ihanasti Morkkiksen oksuja siivoillessa... Eilen illalla kotiin tullessa olkkarissa (!!) odotti löröripulikakat ja haju oli kanssa sen mukainen. Tänään sitten syötetäänkin raejuustoa ja piimää sun muuta massua helpottavaa roinaa penskalle. Onneksi on enää viikko töitä ja sitten saa lomailla.

Mua on viime päivinä ruvennu ärsyttämään tää blogin ulkoasu. Olisi kiva saada uudistettua tätä jotenkin, mutta en nyt millään keksi, mitä tälle tekisin... Ärsyttävää. Ehkä mä jotain keksin, viimeistään vuodenvaihteeseen mennessä ... luulisin.

Mutta tän päivän joulukalenterin kolmannen luukun sisältöön, tänään aktivoidaan taas vähän lisää teitä ihania lukijoita! ♥

Jep, eipä tässä sen ihmeempiä tartte lisäillä. Laittakaa kysymyksiä tulemaan, kysellä saa pitkin joulukuuta ja vastailen sitten viimeistään jouluaaton jälkeen teidän kysymyksiinne! Ihan liian henkilökohtaisuuksiin en silti vastaa enkä epäasiallisiin uteluihin, sillä jonkun yksityisyyden haluaisin edes säilyttää. Mutta muuten odotan innolla kysymyksiänne!

LUUKKU 1: Joulukuu!

Joulukalenterin ensimmäiset luukut on siis avattu ja jokaisen blogeja seuraavan blogger-etusivu tulvii joulukalenteripostauksia. Mikä olisikaan ihanampi tapa aloittaa joulukuu kuin nauttimalla myös Etelä-Suomen peittäneestä ihanasta lumesta, esimerkiksi vaikka näin kuten meidän Mori teki!

Tässä siis joulukalenterin ensimmäisen luukun kunniaksi lumentäytteisiä puhelimella näpsittyjä kuvia parilta viime päivältä! Kylmä tulee jo näitä katsellessa, joten taidampa käpertyä takaisin peiton alle! Leppoisaa joulukuun ensimmäistä teille ihanille! ♥

Illalla peuhaamisen jälkeen kylmästä on kiva päästä lämmittelemään pehmoiselle matolle <3

When life gives you lemons...

Inhottavaa aloittaa postaus pahoittelemalla sitä, ettei ole hetkeen mitään kirjoittanut, ei sitten yhtään mitään, eikä hetkeen ole edes jaksanut ajatella kirjoittamista. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja sorrutaan siihen mihin moni muukin bloggaaja tämän bloggailun kanssa joskus ajautuu. Eli anteeksi kaikille rakkaille lukijoille siitä, että hiljaista on viime aikoina ollut.

Kiitoksia kaikille pienenpieneen kilpailuun osallistuneille, päätöksen voittajasta teen tämän viikon aikana, kun rupean sitä tekstiäkin vääntämään. Toivottavasti löytyy jostain energiaa ja inspiraatiota siihen, tuntuu vain että kaikki ylimääräinen virta ja jaksaminen menee nimenomaan tähän elämiseen ja kaikki muu sen ympärillä jää ihan minimaaliseksi.

Viime päivinä mua on ärsyttänyt moni asia. En viitsi niistä sen enempää täällä blogissa jauhaa, sillä menevät liian henkilökohtaisuuksiin. Ehkä se jo vähän helpottaa, kun voi täällä sanoa, että tuntuu paskalta ja aina elämässä kaikki ei mene niin kuin itse parhaimmaksi kokisi. Meitä on kuitenkin moneen junaan ja jokaisen teot vaikuttavat pitkänkin matkan kautta toisiin ja sitten koko hemmetin piparitalo sortuu. Välillä on vaan päiviä, kun tekisi mieli jäädä peiton alle nukkumaan kuukaudeksi... Onneksi Mori osaa silloin tällöin käyttäytyäkin ja käpertyä mamman viereen nukkumaan, vaikka sen uusin lempipuuha onkin tuhota ihmisten sukkia...

Kävin eilen moikkaamassa mun entistä hoitoponia, kun yhteistä taivalta olisi tullut täyteen 8 vuotta, ellen olisi kesällä lopettanut tallilla käymistä. Varoitan jo tässä vaiheessa kaikkia, että nyt tulee valitusta ja tunteita kuohuttavaa tekstiä. Koitetaan kuitenkin katsoa asiaa järkevältä kantilta ja jätetään asia tällaiseksi hetkelliseksi bloggaajan purkaukseksi sen enempää asiaa tarkemman syynin ja spekuloinnin kohteeksi ottamatta.

Pieni B-pallero nuokkui karsinassaan, kun saavuin sen luokse. Vähän se höristi korviaan, kun huomasi, että joku saapui sen karsinan ovelle, mutta käänsi korvat nopeasti taaksepäin ja varmaan mielessään myhäili, että kuka hemmetti kehtaa taas häiritä häntä. Karsinan sisällä odotti hikinen ja väsynyt pieni pullea poni, joka aluksi ei edes tullut tervehtimään mua. Poni, jota kukaan ei ollut hoitanut tunnin jälkeen, vaan se oli ainoastaan riisuttu ja jätetty oman onnensa nojaan karsinaan. Menin sen luokse lirkutellen sille kuten aina ennenkin ja se painoi päänsä mun syliin. B tuskin ikinä on nauttinut hellyydenosoituksista, pään halailuista tai juurikaan mistään muustakaan, mutta musta tuntui, että silloin se nautti enemmän kuin koskaan ennen saamastaan huomiosta, kun sen kimpussa ei ollut ketään pikkulasta eikä siltä vaadittu yhtään mitään. Siinä se vain oli ja nuokkui, silmät melkein kiinni, turpa mun mahaa vasten. Tutkin ponin läpikotaisin käsikopelolla. Mahaa sillä oli edelleen yhtä paljon kuin aikaisemmin ja yhtä hintelät pikkukintut kuin aina ennenkin. Voi olla, että katsoin tilannetta omien silmälasieni läpi ja nyt liioittelen asioita, mutta lämpimät vuohiset ja nestepatit jaloissa vaikuttivat siltä, että nyt on jotain ongelmia jaloissa, kuten on ollut jo aikaisemminkin. Voi olla, että niitä on alettu hoitaa jo, siitähän en mitään tiedä. Sillä hetkellä ponia katsoessa en tuntenut mitään muuta kuin sääliä. Edelleenkin tunnen pitkälti sääliä ja halua pelastaa se pieni poni vielä, kun se on mahdollista. En olisi halunnut jättää sitä sinne kymän harmaaseen karsinaan, jossa sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä. Mutta en mä sinne asumaankaan voinut jäädä. Kun poni huomasi, että lähdin pois, se vajosi taas samaan apaattiseen kooma-tilaan ja jäi nuokkumaan paikoilleen. Jälkeenpäin kuulin ponin nykyiseltä hoitajalta, että jalat olisivat menneet huonompaan kuntoon. Ja että poni olisi oikeasti surkeampi kuin ennen. Tänään asiaa miettiessäni halu viedä poni pois on vain vahvistunut. Mutta todellisuus tulee vastaan. Ei mulla olisi mitenkään varaa ylläpitää toista ponia täyspäiväisesti Mädden lisäksi. Saisin tienata ainakin reilut pari tuhatta euroa kuussa, jotta voisin edes harkita sellaista. Sen lisäksi täytyy tietysti muistaa, että tuon ikäisen jo aika hyvin loppuun kulutetun ponin kanssa helposti voi ilmetä yllättäviäkin kuluja, eläinlääkäristä aina uusien varusteiden hankintaan jne. Mistä mä sellaiseen repisin rahaa? No en mistään. Kuka ostaa yli kymmenen vuotta ratsastuskoulukäytössä olleen omapäisen ja haastavamman puoleisen ponin itselleen pullaponiksi? Tuskin kovinkaan moni. Tähän asti määrä on pyöreä nolla ja B on sentään pariin otteeseen ollut jo myynnissä. Elämä on perseestä aina sellaisina hetkinä, kun haluaisi tehdä jotain hyvää, mutta sitä ei voi tehdä koska raha ja sen puute. Silloin ei voi kuin ajatella, että ehkä se vielä kestää ja ehkä mä vain liioittelen, ettei asiat olekaan oikeasti niin huonosti kuin luulen/koen. Ehkä mä en vain oikeasti voi tehdä asialle mitään. Sydäntä särkee, kun kädet on sidottu selän taakse, mutta ei auta itkeminen. Ei tästä oikein mihinkään pääse.

En loppupeleissä edes tiedä, miksi kirjoitin tämän tänne. Jossain määrin se ehkä helpottaa omaa oloa, kun on saanut kerrottua eilisestä jollekin muulle. Riskaabeliahan tämmöisen tekstin julkaiseminen on ja tiedostan sen oikein hyvin. Voihan se hyvinkin olla, että rankan tunnin jälkeen poni oli vain yksinkertaisesti väsynyt ja siksi käyttäytyi noin. Voi olla, että se ei edes viihtyisi missään muualla, että tekisin sille vain hallaa, jos voisin sen jonain päivänä ostaa pois ja viedä jonnekin muualle. Voi olla, että olen täysin väärässä...

Äly hoi älä jätä!

Mä muistin tässä yhtäkkiä, että olen tavallaan luvannut osallistua Shiba ry:n jäsenlehden tekoon, jonka deadline lähestyy pikkuhiljaa. Tarkoituksena olisi siis lähettää vähintäänkin kuva/kuvia Morista, mutta mielellään myös jokin pieni ja kiva teksti tai kirjoitelma. Tätä pohdiskellessani sain päähäni pienen idean, että mitäs jos te ehdottaisitte ideoita kirjoitelmaan? Kirjoitelman teema on aika vapaa, kunhan liittyy koiriin ja shiboihin., tässä tapauksessa siis tietysti myös Moriin. Kirjoituksen valmistuttua julkaisen tekstin myös täällä kredittien kera viimeistään 30.11.

 

Lähetä koira-aiheinen kirjoitelmaehdotuksesi lauantaihin 17.11. klo 21:00 mennessä tämän postauksen kommenttiboksiin sähköpostin kanssa. Parhaan ja toteutettavan idean keksijälle luvassa pieni eläinaiheinen palkinto!

 

Kiitos kaikille jo etukäteen! ♥

Älä käytä sanaa talvi enää tänään!

Taas "muutama" kuvaruutu eiliseltä. Huomatkaa, kuinka kiireinen oon autokauppojen aikaan ollut, kun näitäkin julkaisukelpoisia(?) kuvia kertyi näin monta. Miten niin ei oikein autot kiinnostanut...? :D

Pahoittelut, ettei taaskaan ole sen kummemmin asiaa, koitan saada ruodittua tämän päivän hyppypostauksen sekä tuon ostos-/toivelistapostauksen ensi viikon aikana kasaan. Odotellaan nyt jahka tuo miun editoijani saa videonpätkille jotain aikaiseksi...