Mistä kaikki - tai ainakin lähes - poni- ja heppatytöt aina haaveilee? No omasta suloisesta ponista tietenkin! Uljaasta tummanrautiaasta puoliveriorista läsipäineen ja täysmittaisine sukkineen, joka hyppää taloja ja taitaa korkean koulun liikkeet ajatuksesta. Tai hulmuharjaisesta sydäntenmurskaajaponista, joka on maailman sympaattisin ja huomionkipein pikku nassukka jota kaikki käyvät vuorollaan ihastelemassa ja kehuvat "voooi miten se on söpö!!". Niin minäkin olen aina haaveillut pienestä pitäen omasta hevosesta. Minun haaveeni oli näiden molempien yhteissumma, täydellinen real life My Little Pony.
Myytävien hevosten selailu tuli aloitettua jo monia monia vuosia sitten, kiitos internetin ihmeellisen maailman ja Hevostalli.netin markkinoiden. Muistan joskus luvanneeni itselleni, että kun täytän 18 vuotta ja saan itse päättää omista rahoistani, ostan oman hevosen. Tällöin tosin suunnittelin silloisen hoitoponini ostoa ja laskin jo rahojakin siihen, kyselin tallipaikoista jne. Jopa keskustelin ratsastuskoulun omistajan kanssa hoitoponini myymisestä. Mutta jossain vaiheessa tiemme kuitenkin erkanivat ja kasvoin itsekkäämmäksi siitä hyväntahdonajatuksesta ostaa rikkinäinen entinen tuntiponi pariksi vuodeksi eläkekotiin nauttimaan viimeisistä vuosista vihreillä laitumilla ja lumisilla pelloilla. Ehkä vielä jonain päivänä siltikin toteutan lupaukseni, aika näyttää...
Sitten kuvioihin tulikin Mädde. Mädde oli todellinen ensikosketukseni yksityishevosen hoitoon ja ylläpitoon, siihen, mitä kaikkea oikeasti hevosenomistaminen vaatii rahan lisäksi. Miten paljon asioita on huolehdittavana. Mutta myöskin miten paljon vapauksia yksityisomistuksessa olevan hevosen kanssa voi olla. Haavrilin jo silloin omasta hevosesta, mutta koska tilanne ei silloin ollut sopiva, enkä kokenut olevani valmis hevosen ostoon, päätin tutustua ja tunnustella hevosen omistajuutta vuokraamisen kautta. Mädde on ollut hieno opetusmestari siinä, millaista hevosmaailma on ratsastuskoulun ulkopuolella harrastetasolla. Mädden kanssa on ollut hienoa puuhastella ja se on ollut minulle erittäin tärkeä hevosystävä, kullanarvoinen, joka on opettanut minulle omalla tavallaan paljon nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ennakointia. Lisäksi Mädden avulla olen oppinut paremmin lukemaan hevosten elekieltä sekä näkemään paremmin jos kaikki ei ole hyvin.
Alkuvuodesta aloin selailemaan hevosmarkkinoita. Tein laskelmia. Luin ja opiskelin, tutkin. Pohdin millaista hevosta etsin, mitkä ominaisuudet ovat minulle tärkeimpiä. Terveys, kapasiteetti, rotu, sukupuoli, ikä. Uskaltauduin kyselemään sähköpostitse myytävistä hevosista tarkemmin. Löysin kiinnostavia yksilöitä, koin pettymyksiä kun ilmoitus ei vastannutkaan todellisuutta, turhauduin kun myyjä ei vastannutkaan viestiini. Kaikkea sitä. Huhtikuussa kävin kokeilemassa yhtä hevosta, kyvykästä sh-tammaa, jolla oli kuolaamani suku ja toivomani kilpailunäytöt. Mutta jokin siitä puuttui, jokin ei sopinut täydellisesti, kun istuin sen selässä. Kokeilin tätä tammaa kahdesti. Se oli niin lähellä täydellisyyttä, mutta silti se ei tuntunut oikealta. Tavallaan ajatus harmittaa edelleenkin. Mutta ei ole mitään järkeä ostaa lähes täydellistä, jos se täydellinen hevonen on tuolla jossain. Löysin toisenkin lähes täydellisen tapauksen, mutta tällä kertaa homma kaatui myyjän epäasialliseen käytökseen ja päätin pestä käteni koko hommasta. Lisäksi näin jälkeenpäin ajateltuna tuo hevonen olisi todennäköisesti ollut aivan liian työläs ja haastava minulle. Kolmatta lähdimme S:n kanssa katsomaan aina Pohjanmaalle asti ja kotimatkalla melkein itketti miten oltiin tehty turha reissu, kun hevonen ei ollut sitä mitä luvattiin vaikka se potentiaalinen saattoi ollakin. Jatkoin siis etsimistä, vaikken ollutkaan enää varma mitä etsiä. Mielessäni kävi myllerrys. Toisena päivänä halusin kaikkeen kykenevää kisatykkiä muusta viis, toisena aamuna heräsin taas tunteeseen, että mitä järkeä on ostaa kisahevonen, kun en kuitenkaan hevosen kanssa tee muuta kuin jolkottelen ja puskailen. Mitä järkeä on edes etsiä hevosta, kun pelkkää paskaa sataa niskaan joka kerta? Ja sama ralli jatkui jatkumistaan... Pitkitin ja pitkitin päätöstä tämän ensimmäisen tamman kanssa ja kesäkuussa meinasin jo heittää kirveen kaivoon koko homman kanssa. Vastoinkäymisiä sattui toisensa perään. Kahden täydellisen oloisen hevosen kohdalla minulle tehtiin oharit ja elämä koetteli muillakin osa-alueilla sinnikkyyttäni.
Juhannusta edeltävänä viikkona ystäväni vinkkasi minulle myytävästä tammasta, jonka oli löytänyt ja joka sopisi hyvin hakemani hevosen profiiliin. Ja niinhän se sopikin, mutten jaksanut ilahtuu että taas oli löytynyt potentiaalinen hevonen. Jokin menisi kuitenkin mönkään taas kerran. Sen kummempia odottamatta tai innostuksesta hihkumatta lähetin taas uuden sähköpostin myytävästä hevosesta. Juhannusaattona sain vastauksen sähköpostiini. Luin pitkän reportaasin hevosen käyttöhistoriasta, luonteesta ja ratsastettavuudesta kerta toisensa jälkeen ja vastattuani viestiin juhannuksen jälkeen sovimme jo koeratsastusta. Heinäkuussa kävin kokeilemassa ensimmäisen kerran tätä tyttöä. Ensisilmäyksellä mietin, että onpas se laiha. Mihinköhän oon taas itseni sotkenut. Tamma esiteltiin minulle ensin liikkeessä, jonka jälkeen pääsin itsekin selkään. Ei, se ei taitanut korkeaa koulua ja se kaahotti. Mutta se yritti. Ja se vilautteli sellaista potentiaalia, että työllä siitä voisi saada vielä vaikka mitä. Ah, ja esteillä. En muista koska viimeksi olisi tuntunut niin hyvältä ja turvalliselta hypätä täysin uuden hevosen kanssa. Kovaa se meni edelleen, mutta sehän hyppäsi! Hypyt eivät edes tuntuneet vaivalloisilta tälle ja sen kanssa koettiin heti jonkinnäköistä yhteisymmärrystä. Ratsastuksen jälkeen olin häkeltynyt ja en oikein osannut sanoa myyjälle mitään siitä, mitä päässäni pyöri. Sovimme, että nukun vielä yön yli ja ilmoittelen sitten itsestäni.
Jouduin nukkumaan pari yötä ennen kuin uskalsin laittaa myyjälle viestiä. Olin häkeltynyt ja ihmeissäni, miten onkaan mahdollista, että tämä pieni tamma tuntuikin niin hyvältä ja sopivalta kaikkien aikaisempien käänteiden jälkeen. Mielessäni pyöri skeptinen ajatus voiko innostus johtua vain siitä, ettei aikaisempien kanssa ollut sujunut ja nyt kun kerrankin jokin menee edes vähän nappiin, niin olen heti myyty.
Jouduin nukkumaan pari yötä ennen kuin uskalsin laittaa myyjälle viestiä. Olin häkeltynyt ja ihmeissäni, miten onkaan mahdollista, että tämä pieni tamma tuntuikin niin hyvältä ja sopivalta kaikkien aikaisempien käänteiden jälkeen. Mielessäni pyöri skeptinen ajatus voiko innostus johtua vain siitä, ettei aikaisempien kanssa ollut sujunut ja nyt kun kerrankin jokin menee edes vähän nappiin, niin olen heti myyty.
Jonkin ajan päästä olin samalla tallilla katsomassa tätä samaista tammaa epämääräisistä ja ahdistavista ajatuksistani huolimatta. Silittämässä sen harjaa ja naureskelemassa sille, kun se tutki mitä ihmettä sen kimpussa häärään. Tällä kertaa hypätessä meillä oli hieman ongelmia. Tiesin, että pidän hevosesta erittäin paljon ja lähdin aivan liian korkein odotuksin ratsastamaan. Vaadin meiltä molemmilta liikoja, että olisimme vielä parempia nyt kuin ensimmäisellä kerralla. Ystäväni oli myös mukanani koeratsastuksessa ja osalti myös se loi paineita. Tamma myös osoitti tällä kokeilukerralla, että siitä löytyy luonnetta kiukkuillessaan minulle ensin vesarissa ja sen jälkeen taluttaessani sitä laitumelle. Eihän se pahansisuinen ollut, kiukkusi vain kun asiat tehtiin eri tavoin kuin hän itse halusi. Kotimatkalla ajatuksista ei ottanut selkoa. Taas sovimme, että ilmoitan päätöksestäni seuraavana päivänä.
Yönsä on vaikeaa nukkua rauhassa, jos ajatukset painaa mieltä. Mitäs jos se ei olekaan se "oikea"? Olenko mä nyt oikeasti täysin valmis tähän, mitä jos en olekaan vaikka niin luulin? Mutta kun mä haluan sen! Aamulla huonosti nukutun yön jälkeen ajatukset eivät olleet sen selkeämmät. En saanut asiaa pois mielestäni ja se oli ainoa asia mistä suostuin sinä päivänä muiden ihmisten kanssa keskustelemaan. "Heppa sitä ja heppa tätä ... Olenko vai enkö ole valmia, siinä vasta pulma ..." Mitä ikinä mieleen juolahti asiaan liittyen. Illalla kaivoin puhelimeni esiin ja hetken mietittyäni näppäilin jo viestin myyjälle... Nyt jännitys tiivistyy... TATTADADAA! Keskiviikkona 31.7.2013 klo 9:00 seisoimme ystäväni kanssa Vermon klinikan edessä odottamassa uutta toivottavasti tulevaa hevostani saapuvaksi ostotarkastukseen. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Hermosauhuille olisi ollut paikka jos toinenkin, mutta happea ei saanut vetää välissä. Mitä jos siitä nyt löytyy jotain mikä estää sen aktiivista harraste- ja kilpailukäyttöä? Mutta mitään sellaista ei löytynyt. Hieman toispuoleisuutta lihaksistossa. Pitkähköt kaviot, joissa lyhyenläntä kanta, jonka vuoksi jalan asento rasittaa niveliä "turhaan". Taivutuksissa pientä sanomista, mutta kuvista ei löytynyt mitään. Oikeassa takasessa juuri ja juuri havaittavaa kulumaa. Mikään ei estä hevosen käyttöä aktiivisessa harraste- ja kilpailukäytössä! Huh! Ensimmäinen hetki, kun hengitin koko kolmen tunnin aikana. Kävelin ulos ja tuijotin klinikan pihaa. Hengitin. Enää puuttui muutaman hassun paperin täyttö ja se olisi siinä. Minun ikioma ensimmäinen oma hevoseni. Oikeasti, onko tämä edes totta! Nipistin itseäni. Auts!! En ole unessa...
Ja niin, 31.7.2013 perheeseeni muutti uusi nelijalkainen rakkaus ♥
M.H. Amos
"Halla"
(ent. Reeta)
s. 28.6.2003
suomenhevonen
tamma
I: Jaanen Suikku
E: M.H. Hely
Kasv: Matti Harju
.jpg)
