When life gives you lemons...

Inhottavaa aloittaa postaus pahoittelemalla sitä, ettei ole hetkeen mitään kirjoittanut, ei sitten yhtään mitään, eikä hetkeen ole edes jaksanut ajatella kirjoittamista. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja sorrutaan siihen mihin moni muukin bloggaaja tämän bloggailun kanssa joskus ajautuu. Eli anteeksi kaikille rakkaille lukijoille siitä, että hiljaista on viime aikoina ollut.

Kiitoksia kaikille pienenpieneen kilpailuun osallistuneille, päätöksen voittajasta teen tämän viikon aikana, kun rupean sitä tekstiäkin vääntämään. Toivottavasti löytyy jostain energiaa ja inspiraatiota siihen, tuntuu vain että kaikki ylimääräinen virta ja jaksaminen menee nimenomaan tähän elämiseen ja kaikki muu sen ympärillä jää ihan minimaaliseksi.

Viime päivinä mua on ärsyttänyt moni asia. En viitsi niistä sen enempää täällä blogissa jauhaa, sillä menevät liian henkilökohtaisuuksiin. Ehkä se jo vähän helpottaa, kun voi täällä sanoa, että tuntuu paskalta ja aina elämässä kaikki ei mene niin kuin itse parhaimmaksi kokisi. Meitä on kuitenkin moneen junaan ja jokaisen teot vaikuttavat pitkänkin matkan kautta toisiin ja sitten koko hemmetin piparitalo sortuu. Välillä on vaan päiviä, kun tekisi mieli jäädä peiton alle nukkumaan kuukaudeksi... Onneksi Mori osaa silloin tällöin käyttäytyäkin ja käpertyä mamman viereen nukkumaan, vaikka sen uusin lempipuuha onkin tuhota ihmisten sukkia...

Kävin eilen moikkaamassa mun entistä hoitoponia, kun yhteistä taivalta olisi tullut täyteen 8 vuotta, ellen olisi kesällä lopettanut tallilla käymistä. Varoitan jo tässä vaiheessa kaikkia, että nyt tulee valitusta ja tunteita kuohuttavaa tekstiä. Koitetaan kuitenkin katsoa asiaa järkevältä kantilta ja jätetään asia tällaiseksi hetkelliseksi bloggaajan purkaukseksi sen enempää asiaa tarkemman syynin ja spekuloinnin kohteeksi ottamatta.

Pieni B-pallero nuokkui karsinassaan, kun saavuin sen luokse. Vähän se höristi korviaan, kun huomasi, että joku saapui sen karsinan ovelle, mutta käänsi korvat nopeasti taaksepäin ja varmaan mielessään myhäili, että kuka hemmetti kehtaa taas häiritä häntä. Karsinan sisällä odotti hikinen ja väsynyt pieni pullea poni, joka aluksi ei edes tullut tervehtimään mua. Poni, jota kukaan ei ollut hoitanut tunnin jälkeen, vaan se oli ainoastaan riisuttu ja jätetty oman onnensa nojaan karsinaan. Menin sen luokse lirkutellen sille kuten aina ennenkin ja se painoi päänsä mun syliin. B tuskin ikinä on nauttinut hellyydenosoituksista, pään halailuista tai juurikaan mistään muustakaan, mutta musta tuntui, että silloin se nautti enemmän kuin koskaan ennen saamastaan huomiosta, kun sen kimpussa ei ollut ketään pikkulasta eikä siltä vaadittu yhtään mitään. Siinä se vain oli ja nuokkui, silmät melkein kiinni, turpa mun mahaa vasten. Tutkin ponin läpikotaisin käsikopelolla. Mahaa sillä oli edelleen yhtä paljon kuin aikaisemmin ja yhtä hintelät pikkukintut kuin aina ennenkin. Voi olla, että katsoin tilannetta omien silmälasieni läpi ja nyt liioittelen asioita, mutta lämpimät vuohiset ja nestepatit jaloissa vaikuttivat siltä, että nyt on jotain ongelmia jaloissa, kuten on ollut jo aikaisemminkin. Voi olla, että niitä on alettu hoitaa jo, siitähän en mitään tiedä. Sillä hetkellä ponia katsoessa en tuntenut mitään muuta kuin sääliä. Edelleenkin tunnen pitkälti sääliä ja halua pelastaa se pieni poni vielä, kun se on mahdollista. En olisi halunnut jättää sitä sinne kymän harmaaseen karsinaan, jossa sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä. Mutta en mä sinne asumaankaan voinut jäädä. Kun poni huomasi, että lähdin pois, se vajosi taas samaan apaattiseen kooma-tilaan ja jäi nuokkumaan paikoilleen. Jälkeenpäin kuulin ponin nykyiseltä hoitajalta, että jalat olisivat menneet huonompaan kuntoon. Ja että poni olisi oikeasti surkeampi kuin ennen. Tänään asiaa miettiessäni halu viedä poni pois on vain vahvistunut. Mutta todellisuus tulee vastaan. Ei mulla olisi mitenkään varaa ylläpitää toista ponia täyspäiväisesti Mädden lisäksi. Saisin tienata ainakin reilut pari tuhatta euroa kuussa, jotta voisin edes harkita sellaista. Sen lisäksi täytyy tietysti muistaa, että tuon ikäisen jo aika hyvin loppuun kulutetun ponin kanssa helposti voi ilmetä yllättäviäkin kuluja, eläinlääkäristä aina uusien varusteiden hankintaan jne. Mistä mä sellaiseen repisin rahaa? No en mistään. Kuka ostaa yli kymmenen vuotta ratsastuskoulukäytössä olleen omapäisen ja haastavamman puoleisen ponin itselleen pullaponiksi? Tuskin kovinkaan moni. Tähän asti määrä on pyöreä nolla ja B on sentään pariin otteeseen ollut jo myynnissä. Elämä on perseestä aina sellaisina hetkinä, kun haluaisi tehdä jotain hyvää, mutta sitä ei voi tehdä koska raha ja sen puute. Silloin ei voi kuin ajatella, että ehkä se vielä kestää ja ehkä mä vain liioittelen, ettei asiat olekaan oikeasti niin huonosti kuin luulen/koen. Ehkä mä en vain oikeasti voi tehdä asialle mitään. Sydäntä särkee, kun kädet on sidottu selän taakse, mutta ei auta itkeminen. Ei tästä oikein mihinkään pääse.

En loppupeleissä edes tiedä, miksi kirjoitin tämän tänne. Jossain määrin se ehkä helpottaa omaa oloa, kun on saanut kerrottua eilisestä jollekin muulle. Riskaabeliahan tämmöisen tekstin julkaiseminen on ja tiedostan sen oikein hyvin. Voihan se hyvinkin olla, että rankan tunnin jälkeen poni oli vain yksinkertaisesti väsynyt ja siksi käyttäytyi noin. Voi olla, että se ei edes viihtyisi missään muualla, että tekisin sille vain hallaa, jos voisin sen jonain päivänä ostaa pois ja viedä jonnekin muualle. Voi olla, että olen täysin väärässä...

Tule joulu kultainen

Marraskuuta on pikkusen yli viikko takana, mutta mä olen jo ihan joulussa. Mun täytyy tunnustaa, että mä olen yksi monista jouluihmisistä, vaikken koskaan aikaisemmin ole tätä myöntänytkään edes itselleni. Mä rakastan joulua ja tänä vuonna joulukuume on iskenyt jo näinkin varhain. Johtuneeko kenties siitä, että tänä jouluna mä saan elämäni ensimmäistä kertaa ihan itse laittaa kodin jouluiseksi, vaiko sitten siitä, että tämä joulu on melkein kaikin puolin poikkeuksellinen. Tänään jouluun on vielä normaalisti 46 päivää, mutta mulla kodin joulukuntoon saattamiselle on enää 33 päivää aikaa reissujen takia. Ehkä joulumielen herääminen näin aikaisin on vähän näitä molempia. Innostusta ja jännitystä, mutta myös haikeutta ja pelkoa tulevasta.

Havahduin eilen siihen, että asiat ovat muuttuneet. Lapsuuden joulut ovat jääneet taakse ja nyt muodostan itse oman jouluni ja jouluperinteeni. Haikeana muistelen viime joulun vanhaa perinteistä kaavaa kellontarkkuudella. Edelleen perheenjäseneni kuuluvat jouluun, mutta vanhat traditiot venyvät ja paukkuvat liitoksistaan, kun asun omillani. Enää en herää jouluaattoaamuna anivarhain syömään äidin keittämää riisipuuroa ja metsästä kuumeisesti yhtä kymmenestä mantelista, enkä sen jälkeen matkaa tallille jouluratsastukseen Brunolla. Ihan itku meinaa tulla tässä kun ajattelee että noin pienikin traditio on nyt poissa.

Joulu on perinnejuhla, meidän perheen tapauksessa hyvin pieni, mutta sitäkin lämpimämpi ja rauhallisempi tapahtuma, jolloin syödään pitkän kaavan mukaan ja nautitaan kynttilänvalosta pimeydessä. Ruoan jälkeen käperrytään sohvannurkkaan ja joku onnekas jakaa kaikille paketit. Paketit avataan yhtä aikaa, vasta kun lahjat on jaettu, ja sitten yhdessä huokaillaan ja ihastellaan toisten saamia lahjoja. Isän kanssa me aina kilpaillaan siitä, kumpi saa enemmän lahjoja, vaikka se onkin vain materiaa ja oikeasti joulussa tärkeintä on se yhdessäolo. Liian usein ihmiset sortuvat yliarvostettuun materiaan sen sijaan, että nauttisivat joulun tunnelmasta ja yhdessäolosta. Mä haaveilen menneisyyden jouluista, silloin kun perheet asui pirteissä ja kuusi kannettiin tontin takaisesta metsästä. Silloin, kun lapset osallistuivat leivontaan ja kodin joulukuntoon saattamiseen ilman kilometrimittaisia joululahjalistoja ja oikeasti odottivat joulua myös sen tunnelman vuoksi. Ja kun kellään ei ollut kiire ja osattiin oikeasti nauttia joulun tarjoamasta hengähdystauosta laulellen joululauluja, leipoen komeita piparkakkutaloja ja torttukekoja, ja ajaen reellä joulukirkkoon aattoaamuna. Välillä mietin, miten maailma on ajautunut siihen, että nykyään myös jouluisin on kiire.

Joulussa tärkeintä on nimenomaan aika ja tunnelma. Tänä jouluna yritän parhaani mukaan luoda itselleni ja läheisilleni kiireettömän ja stressittömän, mutta kuitenkin tunnelmallisen ja lämpimän joulun. Se on vain niin ihanaa, kun voi hetkeksi käpertyä sohvannurkkaan kynttilänvaloon villapaita ja -sukat päällä, kuuma glögilasi kädessä samalla, kun soittaa vanhoja joululauluja levyltä ja piparit hiljaa paistuvat uunissa. Joulun tuoksu on yksi parhaimmista tuoksuista, mitä tiedän ja se jos jokin tekee joulun. Maltan tuskin odottaa, että joulun tuoksu kantautuu taas nenääni. Vasta metsästä haettu kuusi, leivokset ja joulukukat, niistä on joulutuoksut tehty.

Tänään mä menen ja ostan elämäni ensimmäiset joulukoristeet omaan rakkaaseen kotiini. Vielä on paljon tehtävää, jotta saan kotini näyttämään siltä, miltä toivoisin kotini näyttävän jouluna, mutta kyllä mä pystyn saavuttamaan sen unelmien jouluni omassa kodissa. Täytyy vain kirjoittaa joulupukille, että tänä jouluna en toivo mitään muuta kuin että kaikki menee hyvin ja että maassa olisi edes vähän lunta (ja sitten ihan vähän suklaata, villasukkia ja ja ja...)

Oletko sinä jouluihminen? Millainen joulu teillä on ja mikä tekee joulumielen?

Kuvat we♥it

Day off

Vapaapäivä, mikä ihana sana paskamaisen duunipäivän jälkeen.

Edelleen sama fiilis vaivaa pääkoppaa kuin eilenkin, tosin ei onneksi enää niin vahvasti, mutta kyllä ne ajatukset tuolla ajatusten takana koko ajan piilee. Joka kerta, kun tulee mieleen, että viikonlopun jälkeen enää maanantai ja sitten joudun taas sinne...

Eilen tuli vähän pohdiskeltua, miksi voisi olla näin, että mua kohdellaan töissä kuin ruttoa tai halpaa makkaraa... No, mähän sitten tajusinkin vihdoin ja viimein mistä se ehkä voisi johtua. Tai johtuu hyvinkin todennäköisesti. On vain todella surullista, että se näkyy näin selvästi vasta nyt, tai sitten vain olen aikaisemmin ollut niin sinisilmäinen kyseiselle seikalle, etten siihen ole näin paljoa huomiota kiinnittänyt.

Mä en enää pysty töissä luottamaan keneenkään, en pysty katsomaan toista ihmistä silmiin ja ajattelemaan, että se hymyilee mulle oikeasti ihan ystävyyttään ja kuuntelee kuuntelemisen ilosta, eikä vain siksi että työpaikan hyvinvoinnin ja mun "aseman" takia esittää mukavaa ongelmien välttelemiseksi. Tosiaan, mun ongelmana työyhteisössämme on se, että oon todella lähellä firman johtoa muista kuin työtehtävällisistä syistä, mikä varmasti osaltaan tekee sen, ettei kovin moni halua sanoa mun kuullen mitään töistä, ettei se kantaudu johdon korviin. No mä en valitettavasti ole tilannettani voinut valita, mutta en mä mielestäni koskaan ole kenellekään mitään pahaa tehnyt, että ansaitsisin tulla kohdelluksi näin. En mä tietääkseni koskaan koulussakaan tehnyt mitään niin pahaa, että olisin ansainnut tulla kiusatuksi ja syrjityksi, mutta niin vain kävi. Joka ikisessä koululaitoksessa, missä olen ollut.

Mutta masistelut sikseen, en jaksa enempää märehtiä tätä, etten taas ala pillaamaan asian takia, sillä mulla on vähän sellainen periaate juurtunut hyvin syvälle, ettei muille kannata näyttää tulleensa loukatuksi. Ne ei ansaitse sitä tyydytystä. Jatkan vaan tekohymy naamalla ja teen työni niin kuin aina ennenkin. Jos kuuppa hajoaa, niin käydään vessassa rauhoittumassa ja sitten palataan taas takaisin hommiin niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Life sucks but you just have to deal with that shit.

Vaikka olikin tänään vapaapäivä, enkä aluksi olisi halunnut edes liikkua mihinkään sohvalta, päädyin kuitenkin kaverin kyydissä ajelemaan ympäri lähiseutua. Sain mä vähän ruokaakin naamariin. Tässä päivässä ei kuitenkaan oo ollut mitään sen ihmeempiä, mutta alkuperäisen "tänään ollaan pieruverkkareissa ja meikittä" -suunnitelma kusin aika huolella ja lopputulos näkyykin näissä tylsissä samantyyppisissä posetuskuvissa feattaajana tällä kertaa ehkä parhaiten ikinä säilyneet mamin ostamat leikkokukat viime viikolta (lapsi innostui leikkimään ja poseeraamaan)...

Mamman syli kullan kallis ja halinalleilua

Eilenpäs käytiinkin mun porukoitten luona Morkkiksen kanssa!
Mutta palataanpas nyt vähän taaksepäin ajassa. Kaverini E jäikin yöksi mun luokse, koska ei enää päässytkään julkisilla kotiin mitenkään fiksusti, eikä jaksanut alkaa käppäilemään viittä kilsaa... :D Eihän siitä nukkumisesta meinannu tulla yhtään mitään kun piti taas puida elämän syntyjä syviä. Aamulla E sitten lähti töihin ja saatettiin Morin kanssa E asemalle. Iltapäivällä toinen vanha kaveri, R tuli kyläilemään ja kaffen & tupakan lomassa juoruiltiin ja jauhettiin paskaa kaikesta. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa R:ää, kun pitkiin aikoihin ei olla kunnolla nähty, silloin tällöin törmätty jossain Jumbossa tms.

R heitti mut ja Morin Pudelaan porukoille joskus viiden-kuuden aikaan ja siellä sitten lorvailtiin kymmeneen asti! :) Mori tykkäsi tosi paljon kun pääsi vapaasti pörveltämään porukoiden takapihalle ja porukat oli ihan haltioissaan pikkuisesta. Saatiin hyvää ruokaa ja pääsin saunaankin, ah ihanaa! Kyllä se vaan niin on, että sauna tekee ihmeitä! Kropan lisäksi myös mieli tuntuu puhtaammalta :D Illalla tää jätkä, josta aikaisemmin oon jo puhunut, sovitaan nyt vaikka että käytän siitä M-nimitystä, no M tuli hakemaan meidät Pudelasta ja toi kotiin. Sillä oli frendikin mukana kyydissä, mutta tuli silti käymään mun luona että saatiin vaihdettua pari sanaa. Vitsi että oli taas rauhoittavaa käpertyä toisen viereen, olla vaan hiljaa. Vaikka tää juttu onkin nyt tosi sekava ja mulla pomppii vieläkin mielipiteet puolelta toiselle, niin ajattelin nyt, että katotaan mitä tästä tulee, vai tuleeko mitään. Oon kyllä selvällä suomenkielellä varoittanut, että käytän sitä enemmän tai vähemmän laastarina (niin hirveeltä kuin se kuulostaakin) ja ei saa mennä asioiden edelle tai olettaa mitään etukäteen. Katsotaan nyt.....

Mutta nyt sitten vähän kuvasaastetta eiliseltä:

I miss your smile but I miss mine more

Mä en taas ymmärrä miksi nää ajatukset piinaa mua. On vaan yksinkertaisesti niin paska olo suoraan sanottuna. 

Tottakai aika parantaa haavoja jne, mutta mikä vittu siinä on, etten vieläkään opi, että niin kauan kun oon 125%:sti suhteessa, mä oon aina se ketä sattuu. Koska mä olen se, joka kanssa pitää lupauksensa kun sanoo ettei mene koskaan pois. Mä olisin ollut valmis menemään vaikka läpi harmaan kiven toisen ja meidän yhteisen hyvinvoinnin takia. Sitten sitä on niin pirun sinisilmäinen, ettei sitä näe, että on yksin valmis vaikka hautaan toisen vuoksi, ennen kuin on liian myöhäistä. Ei se ole mitään paskapuhetta, etten tolle ihmesäädölle pysty lupaamaan mitään. Vaikka oltais törmätty vuoden päästä niin tilanne varmaan olisi ihan sama. Nää mun arvet alkaa ihan omiaan avautumaan täällä eikä siihen mitkään pikkulaastarit auta. En mä pysty olemaan ihmisten ilmoilla jos mulla lysähtää psyykkinen tasapaino yhtäkkiä näin pohjamutiin kun nyt.


Tietystihän mä tiesin, etten oo mitenkään voinut olla niin kovaksi kehkeytynyt aikaisemmista särkymisistä ja nopea paranemaan, että sen yhen kännisen puhelun ansiosta olisin pystyny unohtamaan kaiken ja jatkamaan matkaa. Mut en mä uskonut, että se iskisi tajuntaan yhtä kovaa kuin se itse puhelukin. On varmaan paljon ihmisiä, jotka sanoo tätä samaa mitä mä seuraavaksi sanon ja monen mielestä se onkin täyttä huuhaata, koska aikahan parantaa haavat ja läpäläpä. Mä en vaan pysty enää olemaan niin hullu, että antaisin itsestäni kaiken jollekin toiselle, rakastaisin toista kaikella mitä mä olen ja olisin valmis vaikka mihin jos toinen pyytäisi. Mä en vaan enää pysty. Mä en uskalla, enkä halua enää olla se joka jää yksin. Mä mielummin pakenen kun kaikki on vielä hyvin ennen kun on liian myöhäistä.
Ei vittu mä en jaksa. Haluan pois.



It's like you're screaming, and no one can hear
You almost feel ashamed
That someone could be that important
That without them, you feel like nothing
No one will ever understand how much it hurts
You feel hopeless; like nothing can save you
And when it's over, and it's gone
You almost wish that you could have all that bad stuff back
So that you could have the good

Tällainen pieni tyttö, helposti unohtuu...

Aamu alkaa tulipalolla ja jatkuu mordoripilvillä, voisiko luonto enää yhtään innostaa enempää!

Oon tosi väsynyt. Ja sekaisin. Päässä pyörii tosi paljon mitä ihmeellisempiä ajatuksia ja mietteitä, mutten tunnu saavan niistä mitään järkevää kokonaisuutta. Tää mun draamailu aikasemmin mainitsemani henkilön kanssa on nyt jatkunut edelleen, enkä nyt oikein tiedä että mitä tässä oikein tekisi...

Lauantaina lähettiin kaverin kanssa terdelle, tarkoitus oli pysyä Keravalla, mutta koska siellä (juoma)tarjonta oli niin huonoa, päätettiin lähteä Tiksiin tsekkaamaan uutta baaria & sen terdeä. Siellä istuskeltiin, jauhettiin vähän paskaa ja nautittiin sidukoista/breezereistä. :D Välissä tuli kuitenkin nälkä ja kipitettiin Chicosiin syömään kanaa, oli hyvää! Takaisin baariin pompittiin vähän yli kymmenen ja suunnattiin suoraan yläkertaan Night-puolelle. Ehdittiin olla baarissa noin tunti, kun baarimikko ilmoitti, että kaataa juuri viimeistä mansikkasiideriä mun lasiini. Perkele, mä en halua maksaa Kelkasta 8€, eikä listoilta löytynyt Smirreä ollenkaan, joten rupesin möksäämään. Tosin porukka siellä baarissa oli aika randomia, täynnä mukamas lihaksikkaita rumia "hunkseja" ja diivasotamaaliämmiä, jotka tuijotteli meidän minishortsit + toppi -yhdistelmiä pahalla silmällä. Tultiin sitten siihen päätökseen, että ehkä olis parempi vaihtaa tien toiselle puolelle, joten kipitettiin sitten kimpsuinemme ja kampsuinemme kilpailevan yrityksen baariin. Eikä muuten oltu ainoita, jota vaihto paikkaa... :D

No tottakai tää toinen baari on tän aikasemmin mainitsemani jätkän "kantispaikka", joten ehdittiin jopa jonoon asti kun näin ensimmäisen sen kaverin. Sieltä tuli pari pahaa silmää mullepäin, luikahdin vain äkkiä sisälle ja suoraan tiskille. Tiesin, missä tää porukka yleensä aina istuu, joten "huomaamattomasti" kuikuilin, onko itse henkilö paikalla, muttei näkynyt. Siinä sitten annettiin mennä ja lepposasti joku tunti bailailtiin siellä täysiä, kunnes tuli kuuma ja mentiin tupakalle. Olin ehtiny sytyttää röökin, kun tajusin että nyt vilahti tuttu huppari ja tottakai sieltä kulman takaahan se tuli. Kaverinsa kanssa lompsivat jonon päähän ja kaveri kuiskasi mulle, että jätkä oli mut nähnyt (vaikka kovasti yritin käsilläni naamaa peitellä, paskanvitut tottakai se mut tunnistaisi vaikkei naamaa näkisi) ja kehotti menemään moikkaamaan. Totesin, että voin ihan hyvin polttaa röökin loppuun, ei se tosta mihinkään katoa eikä sisällekään ehdi. Nooh, meni se kaksi sekuntia tän toteamisen jälkeen, niin jään monttu auki tuijottamaan kun jätkä harppoo puolijuoksua takaisin sinne mistä on tullutkin ja nyökkää terävästi mulle ohi kävellessään. Laitoin viestiä perään, miksi lähti pois ja sain vastaukseksi kunnon avautumisen siitä, miten ei mitenkään pystyisi olemaan samassa baarissa kanssani, että vain pilaisi mun illan roikkumalla mun perseessä kiinni koko ajan. Kertoi myös siitä, miten hajalle sitten loppupeleissä olin oikeesti sen saanut... Meinasi aika hyvin pilata mun illan jo sillä. Mä en perusta känniporailuja, joten oli aikamoinen ittensä keräily siinä pihalla puhelimessa, ennen kun pystyin menemään takas sisälle.

Sunnuntaina sovittiin, että tää tulee hakemaan mut tallilta ja että samalla saataisiin juteltua. No joo, juteltiinhan me jotain, mutta aika pitkälti se meni taas siihen, että mun päätä yritettiin kääntää tai saada edes miettimään mielen muuttamista. Sovittiin sitten loppupeleissä, että saan X määrän aikaa olla oman pääni kanssa ja miettiä mitä mä haluan/en halua ja sitten voidaan katsoa uudestaan. Etten kuitenkaan lupaa mitään, enkä myöskään halua, että toisen elämä pysähtyy sen takia, että mä haluan eristäytyä ja miettiä ittekseni olematta kuitenkaan varma yhtään siitä mihin lopputulokseen päädyn, vai päädynkö edes mihinkään... Herran mielestä jo tämä päätös helpotti oloa todella paljon, ettei kirvestä vielä ole heitetty kankkulan kaivoon. Hän toivoisi, että antaisin edes jonkunmoisen mahdollisuuden kokeilla tulisiko tästä jutusta yhtään mitään. Musta vähän tuntuu, että se syytti enemmän itteään mun päätöksestä kuin mua, vaikka mustahan tää päätös on lähtenyt, jätkä ollut vain vaikuttavana tekijänä... Äsh, en tiedä. Nyt on vuorokaudessa pää heittänyt niin pahasti volttia etten kyllä tiedä yhtään miten päin olla tai mitä "päättää". Toisaalta kuuppa sanoo, että pitäisi vaan unohtaa, jatkaa matkaa, mutta sitten joku pienenpieni syöpäläinen on ilmestynyt nakertamaan mun takaraivon syvintä sopukkaa, että pitäisikö sille sittenkin antaa mahdollisuus, edes ihan alhaisella tasolla...

Nojoo, ehkäpä tää tästä, en tiedä. Eilen sain vielä parit huudotkin tallilla ja tänään pitäisi mennä kyseisen opettajan rästitunnille. Ei huvittaisi yhtään, sitäpaitsi näyttää vähän siltä että koissun pakki on sekasin taas, kun piippaa koko ajan ulos ja yrittää vääntää, muttei oikein mitään tuu... Muttajoo, en nyt jaksa enempää avautua täällä, ehkäpä tää riittää teille hetkeksi...

Now I'm pickin' up my heart of off the floor, I ain't gonna do this no more

Olo on tällä hetkellä tosi tosi väsynyt. Tänään pitäis lähteä käymään porukoilla ja mummolla äitienpäivän vuoksi. Ja tottakai sitä ennen täytyy käyttää Morkkis ulkona jnejne. Jos nyt sais tän kahvin juotua... Mut joo. Aamulla aurinko paistoi suoraan mun verhottomasta ikkunasta sisään kirkkaana ja kutsuvana, mutta millän ei olisi jaksanut nousta ylös. Kun sitten päästiin pennelin kanssa ylös, lähettiin aamulenkille ja voi että voi mamma olla taas ylpeä vauvastaan! ♥ Päästiin pidemmälle kuin kertaakaan aikaisemmin, jopa tohon "keskustaan" asti ja sen läpi aina puiston vartta kotiin! Me so proud!!
Moria väsyttää nyt myös. Se nukkuu sohvalla mun vieressä. Mun ajatus siitä, ettei koira ole sohvalla, ei ainakaan omaehtoisesti et korkeintaan silloin kun annan sille luvan, taisi vähän kusahtaa... "Pojat me ollaan hävitty tää peli"...

Perjantaina oli aika tapahtumarikas päivä. Ensin aamulla äiti tuli käymään moikkaamassa Moria ja samalla tuomassa mulle papereita allekirjoitettavaksi sekä vara-avaimen mun luokse. Äiti jäi kahville, mutta Mori oli aika peloissaan hurjaakamalaa äippää, jonka se tosiaan näki jo sillon tiistaina kun tuo vesseli mulle haettiin.
Viiden aikaan Taru tuli tänne kattomaan tätä meidän pikkukotosta ja samalla moikkaamaan Moria. Oli tositosi kiva nähdä Tarua pitkästä aikaa, kun edellisestä kerrasta on varmaan puoli vuotta, ainakin! Tutustuttiin toisiimme ihan satumalta viime kesänä/syksynä Tigerin sisäänpääsyjonossa, jossa Taru oli sillosen "juttunsa" ja kaverinsa kanssa, ja tämä Tarun "juttu" oli eksäni silloinen alikessu, joten ruvettiin sitten niiden kanssa juttelemaan. Tultiin heti tosi hyvin juttuun Tarun kanssa ja illasta tulikin sit ihan huippuhauska! Me ollaan Tarun kanssa muunmuassa matkattu kerran Vekarallekin miehiä moikkaamaan ja jouduttu siitä hyvästä jäämään yöksi Kouvolaan, koska missattiin kaikki vikat junat, bussit ym. Oi niitä aikoja! :D ♥

No mutta palataas taas aiheeseen... Tosiaan Taru tuli tänne, vaihettiin kuulumisia, juotiin kahvia ja naurettiin ihan sikana, oli tosi hauskaa! Myöhemmin Linda tuli myös tänne ja katteltiin Suomi-Kanada matsia, joka muuten oli aivan täyttä paskaa (eikä tuomareista voi juurikaan sanoa hyvää sanaa), syötiin mansikoita ja jauhettiin paskaa. :D Oltiin kyllä sitä mieltä, et olis voinu toi peli päättyä ekan erän jälkeen... Huoh.
Tyttöjen kanssa saatiin sit siinä sellanen loistoidea, että lähetäänpäs baariin! Nooh, Ravintola Pormestari kyllä tarjos mukavat iltaohjelmat, oli tosi hauskaa ja kivaa, parasta seuraa unohtamatta! En kyllä muista millon viimeks olisin tullut noin vähällä juomisella niin tukevaan kuosiin, tai tanssinut noin paljoa jne... :DD

Meijän ei pitäny olla baarissa pilkkuun asti, mutta huomattiin sitten että päästiinkin ulos baarista vasta vähän vaille neljä..... OHO!! :D Junalla kotiin, kotona joskus vähän vaille viisi ja tottakai koiraa käyttämään pihalla. Sit äkkiä nukkumaan, mut eiköhän ton lapsen pidä alkaa jyystää luuta siihen aikaan ja kolistella sitä pitkin lattiaa!! Ei tsiisus, mulla soi kello puoli kahdeksan, eli sain unta about 2h verran. Taisin olla vielä pienissä laskuissa aamulla töihin mennessä ja kittasin vaan hulluna kahvia naamaan. Vähän höntti olo tuli siinä vuoron loppupuolella, mut onneksi se meni nopeesti ohi. Linda oli Morin kanssa mun luona, Mori edelleen aristeli Lindaa, eikä antanut sen koskea. Oli kuulemma saanut pahoja katseita naapureilta pissalenkin jälkeen kun Mori oli alkanut kiljumaan rapussa :D::DD: Linda lähti kotiin vähän ennen kun tulin ite, kun mulla kotiintulo vähän venähti taas tonne Ginaan... Kyllä kävin myös ostamassa äidille äitienpäivälahjan ja -kortin jne :)

Allu tuli meille sit siinä viideltä, samalla sen isäkin näki Morin kun ootettiin niitä pihalla. Mori sieti jonkun verran Allua, mut ei se sitäkään päästänyt lähelle, murahti aina jos Allu nous pöydästä tai liikku jonnekin... Saatoin Allun asemalle vähän vaille ysi ja sen jälkeen olisin kyllä ollu ihan täysin valmis nukkumaan, mutta päädyin sit kuitenkin kaverin kanssa ajelulle. Viis kuppia kahvia ja pullollinen Edisöniä ei tee oikein hyvää tolle aineenvaihdunnalle, joten kesken kaiken tultiinkin sitten tänne mun luokse. Jäädyin kyllä aika pahasti kun Mori meni moikkaamaan tätä yhtä innokkaasti kuin aina mua moikkaa ja oli koko illan tosi seurallinen, anto silittää jne! wtf O.o Pääsin nukkumaan joskus puoliltaöin  pitkän päivän päätteeksi...

Ainiin, tänään on äitienpäivä, ihanaa äitienpäivää kaikille ihanille äideille!! ♥ Morikin lähettää terkkuja äideille, vaikka me ollaankin vaan täällä kotona sohvalla nukkumassa ;D