Inhottavaa aloittaa postaus pahoittelemalla sitä, ettei ole hetkeen mitään kirjoittanut, ei sitten yhtään mitään, eikä hetkeen ole edes jaksanut ajatella kirjoittamista. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja sorrutaan siihen mihin moni muukin bloggaaja tämän bloggailun kanssa joskus ajautuu. Eli anteeksi kaikille rakkaille lukijoille siitä, että hiljaista on viime aikoina ollut.
Kiitoksia kaikille pienenpieneen kilpailuun osallistuneille, päätöksen voittajasta teen tämän viikon aikana, kun rupean sitä tekstiäkin vääntämään. Toivottavasti löytyy jostain energiaa ja inspiraatiota siihen, tuntuu vain että kaikki ylimääräinen virta ja jaksaminen menee nimenomaan tähän elämiseen ja kaikki muu sen ympärillä jää ihan minimaaliseksi.
Viime päivinä mua on ärsyttänyt moni asia. En viitsi niistä sen enempää täällä blogissa jauhaa, sillä menevät liian henkilökohtaisuuksiin. Ehkä se jo vähän helpottaa, kun voi täällä sanoa, että tuntuu paskalta ja aina elämässä kaikki ei mene niin kuin itse parhaimmaksi kokisi. Meitä on kuitenkin moneen junaan ja jokaisen teot vaikuttavat pitkänkin matkan kautta toisiin ja sitten koko hemmetin piparitalo sortuu. Välillä on vaan päiviä, kun tekisi mieli jäädä peiton alle nukkumaan kuukaudeksi... Onneksi Mori osaa silloin tällöin käyttäytyäkin ja käpertyä mamman viereen nukkumaan, vaikka sen uusin lempipuuha onkin tuhota ihmisten sukkia...
Kävin eilen moikkaamassa mun entistä hoitoponia, kun yhteistä taivalta olisi tullut täyteen 8 vuotta, ellen olisi kesällä lopettanut tallilla käymistä. Varoitan jo tässä vaiheessa kaikkia, että nyt tulee valitusta ja tunteita kuohuttavaa tekstiä. Koitetaan kuitenkin katsoa asiaa järkevältä kantilta ja jätetään asia tällaiseksi hetkelliseksi bloggaajan purkaukseksi sen enempää asiaa tarkemman syynin ja spekuloinnin kohteeksi ottamatta.
Pieni B-pallero nuokkui karsinassaan, kun saavuin sen luokse. Vähän se höristi korviaan, kun huomasi, että joku saapui sen karsinan ovelle, mutta käänsi korvat nopeasti taaksepäin ja varmaan mielessään myhäili, että kuka hemmetti kehtaa taas häiritä häntä. Karsinan sisällä odotti hikinen ja väsynyt pieni pullea poni, joka aluksi ei edes tullut tervehtimään mua. Poni, jota kukaan ei ollut hoitanut tunnin jälkeen, vaan se oli ainoastaan riisuttu ja jätetty oman onnensa nojaan karsinaan. Menin sen luokse lirkutellen sille kuten aina ennenkin ja se painoi päänsä mun syliin. B tuskin ikinä on nauttinut hellyydenosoituksista, pään halailuista tai juurikaan mistään muustakaan, mutta musta tuntui, että silloin se nautti enemmän kuin koskaan ennen saamastaan huomiosta, kun sen kimpussa ei ollut ketään pikkulasta eikä siltä vaadittu yhtään mitään. Siinä se vain oli ja nuokkui, silmät melkein kiinni, turpa mun mahaa vasten. Tutkin ponin läpikotaisin käsikopelolla. Mahaa sillä oli edelleen yhtä paljon kuin aikaisemmin ja yhtä hintelät pikkukintut kuin aina ennenkin. Voi olla, että katsoin tilannetta omien silmälasieni läpi ja nyt liioittelen asioita, mutta lämpimät vuohiset ja nestepatit jaloissa vaikuttivat siltä, että nyt on jotain ongelmia jaloissa, kuten on ollut jo aikaisemminkin. Voi olla, että niitä on alettu hoitaa jo, siitähän en mitään tiedä. Sillä hetkellä ponia katsoessa en tuntenut mitään muuta kuin sääliä. Edelleenkin tunnen pitkälti sääliä ja halua pelastaa se pieni poni vielä, kun se on mahdollista. En olisi halunnut jättää sitä sinne kymän harmaaseen karsinaan, jossa sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä. Mutta en mä sinne asumaankaan voinut jäädä. Kun poni huomasi, että lähdin pois, se vajosi taas samaan apaattiseen kooma-tilaan ja jäi nuokkumaan paikoilleen. Jälkeenpäin kuulin ponin nykyiseltä hoitajalta, että jalat olisivat menneet huonompaan kuntoon. Ja että poni olisi oikeasti surkeampi kuin ennen. Tänään asiaa miettiessäni halu viedä poni pois on vain vahvistunut. Mutta todellisuus tulee vastaan. Ei mulla olisi mitenkään varaa ylläpitää toista ponia täyspäiväisesti Mädden lisäksi. Saisin tienata ainakin reilut pari tuhatta euroa kuussa, jotta voisin edes harkita sellaista. Sen lisäksi täytyy tietysti muistaa, että tuon ikäisen jo aika hyvin loppuun kulutetun ponin kanssa helposti voi ilmetä yllättäviäkin kuluja, eläinlääkäristä aina uusien varusteiden hankintaan jne. Mistä mä sellaiseen repisin rahaa? No en mistään. Kuka ostaa yli kymmenen vuotta ratsastuskoulukäytössä olleen omapäisen ja haastavamman puoleisen ponin itselleen pullaponiksi? Tuskin kovinkaan moni. Tähän asti määrä on pyöreä nolla ja B on sentään pariin otteeseen ollut jo myynnissä. Elämä on perseestä aina sellaisina hetkinä, kun haluaisi tehdä jotain hyvää, mutta sitä ei voi tehdä koska raha ja sen puute. Silloin ei voi kuin ajatella, että ehkä se vielä kestää ja ehkä mä vain liioittelen, ettei asiat olekaan oikeasti niin huonosti kuin luulen/koen. Ehkä mä en vain oikeasti voi tehdä asialle mitään. Sydäntä särkee, kun kädet on sidottu selän taakse, mutta ei auta itkeminen. Ei tästä oikein mihinkään pääse.
En loppupeleissä edes tiedä, miksi kirjoitin tämän tänne. Jossain määrin se ehkä helpottaa omaa oloa, kun on saanut kerrottua eilisestä jollekin muulle. Riskaabeliahan tämmöisen tekstin julkaiseminen on ja tiedostan sen oikein hyvin. Voihan se hyvinkin olla, että rankan tunnin jälkeen poni oli vain yksinkertaisesti väsynyt ja siksi käyttäytyi noin. Voi olla, että se ei edes viihtyisi missään muualla, että tekisin sille vain hallaa, jos voisin sen jonain päivänä ostaa pois ja viedä jonnekin muualle. Voi olla, että olen täysin väärässä...
