LUUKKU 8: Tilannekatsaus ja vuodatusta

Viime aikoina olen itse huomannut, että moni bloggaaja on postannut näin pakkasien tullen siitä, mitä hevoselle tulisi pukea päälle milläkin pakkasasteella ja miten omaa hevostaan liikuttaa kylmällä. Mä ajattelin tällä kertaa kääntää asiaa vähän toisin päin. Että mikä taas on liioittelua, milloin hevosen lämmöntarve on yliarvioitu? Tänään tuli tallilla meinaan vähän mietittyä sitä, missä menee ihmisten maalaisjärki ja mihin loppuu hevosmiestaidot...

Pakkasta oli tänään ehkä muutama hassu aste, kun tulin tallille. Mädde oli ulkokarsinassaan naapurinsa kanssa kaikki luukut kiinni ja lämmittimet täysillä. Lisäksi Mäddelle oli ilmestynyt meidän paksuin loimi ohuen toppiksen päälle, eli tammalla oli kaksi toppaloimea päällekkäin, varmaan about 750g loimea... Ja lämmitin täysillä suoraan Mädden yläpuolella. Mädde ei ole toistaiseksi ollut kertaakaan niin paksussa vuorauksessa edes niillä reilu -20 asteen pakkasilla ja nyt sitä pakkasta ei ollut edes paljoa. Meillä on aina tapana jättää Mäddelle yöksi jo se loimitus, millä se sitten päivällä menee uloskin, sillä ulkokarsinassa ei tähän asti ole ollut juurikaan sen lämpimämpi kuin ulkona, koska luukut on aina olleet auki. Nyt kuitenkin päivän aikana Mäddelle oli lisätty se paksu toppis ja voi raasu, sillä on varmaan ollut lämmin... Siinä lämmityksen alla olisin ite voinut olla vaikka toppi päällä, niin lämmin siellä oli. No onneksi Mädde ei ollut ehtinyt olla siellä kovin kauaa, joten tuskin mitään fataalia on ehtinyt tapahtua.

Äh, en mä viitsi asiasta edes enempää jauhaa, alkoi vaan taas tallilla harmittaa muutenkin niin paljon. Mädde on ollut viimeiset kaksi vai joko kolme viikkoa epäpuhdas, on ottanut töpöaskeleita vasemmalla etusellaan, mistä syystä sillä ei olla kuin kävelty. Eilen Mädde oli ollut jo täysin puhdas, että tänään oli tarkoitus ratsastaa kaikki askellajit läpi, mutta kuinkas kävikään, kun selkään pääsin. Heti ekoissa raviaskelissa tuli selväksi, että taas on otettu takapakkia ja Mädde oli selvästi ep. Vaikka köpöttely on ollut välistä kivaa vaihtelua, nyt varsinkin kun on ollut pakkasta ja on päässyt maastoilemaan, mutta alkaa pikkuisen turhauttamaan, kun ei pääse ratsastamaan kunnolla. Tottakai tällaisissa tilanteissa mennään aina ehdottomasti hevosen ehdoilla, mutta nyt on vaan sellainen hetkellinen turhautuminen, kun tuntuu että mikään ei etene ja mitään ei voi tehdä...

Mulla on edelleen polvi kipeä keskiviikosta, kun Mädde karkasi karsinastaan ja otti mut matkaansa kaataen mut maahan. Löin polveni siinä rytäkässä johonkin jäiseen mutapaakkuun ja se vihloo edelleenkin satunnaisesti. Silloin tuli sellainen tunne, että mä en jaksa tätä. Hevosten kanssa tekemisissä olevien keskuudessa on jotenkin yleistä, ettei saa sanoa ääneen jos pelkää. Mutta mä sanon nyt sen ihan suoraan, että sillä hetkellä pelkäsin sitä mua moninkertaisesti isompaa ja painavampaa villieläimestä ihmisen hyöty- ja harrastekäyttöön jalostettua eläintä. Sen äkillinen säntäys ulos karsinasta ei ollut ilkeilyä, pikemminkin primitiivinen jännityksen aiheuttama pakoreaktio, mutta silti se, ettei hevonen varo ollenkaan edessään seisovaa ihmistä, vaan unohtaa täysin sen olemassaolon, saa mut varovaiseksi. Mä en ole sen kokoiselle hevoselle todellakaan mikään este, pelkästään hidaste. Jos se haluaa mennä juuri siitä, missä mä seison, niin sehän menee. Sama se. Tämä on mulle jotenkin uutta, sillä pikkuisen B-palleron kanssa ei koskaan ollut samanlaista "ongelmaa", tai sitten B ei vaan koskaan reagoinut pelkotilassa niin vahvasti. Ehkä se oli niin tottunut kaikkeen tai vaan luotti hoitajaansa, ettei säikkynyt juurikaan. Mene ja tiedä.

Pientä lohtua tähän pelon aiheuttamaan negatiivisuuteen kuitenkin toi se, että tänään huomasin miten mielellään Mädde olisi halunnut tehdä töitä. Se olisi halunnut että siltä vaaditaan ja että se joutuu tekemään töitä. Samalla sisintä söi kahta kauheammin se, että ei pystynyt tekemään, koska jalka. Toivottavasti se nyt parantuisi pian...

Anteeksi tästä vuodatuksesta, mua ärsyttää jo nyt tätä kirjoittaessa se, että julkaisen tämän lapsellisen kitinäviestin, mutta tällä hetkellä olen taas jossain sudenkuopassa hevosharrastukseni kanssa. Huomenna asiat on varmasti taas paremmin ja valoisammin.

Pahoittelut myös siitä, että eilen ei tullut joulukalenteria, huomenna sitten ryhdistäydyn ja kirjoitan kunnon postauksen...

LUUKKU 6: Itsenäisyyspäivä

Kolme veljistä lähti sotaan. Isä näki enneunen, että kaksi pojista palaa kotiin, mutta kolmas vain osittain. Kaksi palasi täysissä ruumiin voimissa, mutta kolmannelta puuttui kokonaan jalat. Toinen oli lääkärinä sodan loppuun asti. Kuljetti haavoittuneita sotilailta rintamalta. Sodan jälkeen se ei koskaan palannut ennalleen. Hän näki painajaisia ja huusi unissaan niin, että koko pirtti raikasi "Tulkaa nyt jouku auttammahan, tää kuolee miun kässiin!", se oli ihan hirveätä, hulluksihan se tuli siellä eikä koskaan palannut ennalleen. Yksi kuljetti hevosreellä tarvikkeita rintamalle. Kahdesti hevonen astui miinaan tai sai pommin eteensä ja katosi reen edestä. Se oli veljelle kova paikka, kun kaksi hevosta sota siltä vei. Ja ihan suoraan nenän edestä, mutta miehelle ittelleen ei käynyt mitään.

Meille se oli outoa aikaa. Karjalasta pakeni kaikki ja kun ne meidän kylään tulivat, ei kouluissa ollut enää tilaa. Minä en kansakouluakaan käynyt kuin kolme vuotta. Sen yhden vuoden sai sitten anteeksi jos oli tarpeeksi hyvät arvosanat. Ei se helppoa ollut meilläkään, vaikka pakolaisilla tietysti oli vielä vaikeampaa, kun kaikki oli jätetty taakse. Kaikki oli ihan mullin mallin, mutta siihen oli vain sopeuduttava, ei ollut vaihtoehtoja.

Niin ja olihan meillä se rintamakarkurikin, venäläinen. Siitä me pidettiin hyvää huolta kuin omasta perheenjäsenestä sen jälkeen kun se tupsahti mettästä meidän tuvan eteen. Meidän mummoa ei haitannut, vaikka se vihulainen olikin, ihminenhän tuokin vaikka eri puolelta sotaa. Eikä se tehnyt meille mitään, kun ei mekään sille. Ei me rikkaita oltu, köyhä iso 12 lapsen perhe, mutta siitä vähästäkin annettiin vieraan maan asukkaalle. Mitään se ei puhunut, kun ei osannut muuta kuin venäjää, mutta siellä se eli. Yksi päivä se sitten kiitti ja lähti, eikä siitä sen koomin kuultu. Joku sotilasjoukko sen kaiketi oli löytänyt jonkun pellon reunalta kävelemästä ja ampunut siihen paikkaan. 

Sota-aika oli ihan hirveätä. Ei sitä toivoisi kenellekkään sellaista elämää. Mutta hengissä me selvittiin ja saatiin itsenäisyyskin pitää, siitä minä olen ylpeä. Kyllä Suomen lippu on kaunis.

-Mummo, 82v

Rauhallista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille! Muistakaamme lämmöllä kaikkia isänmaatamme puolustaneita ja sen vuoksi sodassa kaatuneita, heidän ansiostaan me voimme juhlia itsenäisyyspäivää ja elää omassa maassamme.

LUUKKU 5: Pepparkakor

Ulkona on kirpeä pakkanen, puun oksat kuurassa eikä mulla ole mihinkään kiire. Kunhan piparitaikina tulee tehtyä ennen kuin lähden töihin, niin kaikki on hyvin. Talvi on omalla karulla tavallaan todella kaunis vuodenaika. Harmittaa vain, että pakkanen ei kauheasti houkuttele kameran kanssa räpeltämiseen, joten nämäkin kuvat on otettu tylysti parvekkeelta...

Tunnen pientä historian havinaa korvissani, kun juttelen mummoni kanssa pipareiden teosta puhelimessa ja mummo kertoo, että pipareita tehtiin aina itsenäisyyspäivänä. Siskokset leipoivat äidin edellisenä päivänä valmistamasta piparitaikinasta milloin mitäkin kikatellen ja salaa maistellen taikinaa. Pipareiden paisto oli perinne, itsenäisyyspäivän traditio, jota odotettiin joka joulu innolla. Köyhässä 12 lapsen maatalossa ei paljoa ollut varaa valita mausteista, mitä mummo vieläkin ihmettelee, että miten ne piparit silti maistuivat aivan pipareille, vaikka tuskin kaikkia nykypipareiden mausteita edes oli Suomessa ja jos oli, niin ei ainakaan köyhälistöllä. Suljen puhelimen ja katson omaa valmista taikinaani valkoisessa taikinakulhossani. Olen tehnyt tavallaan jotain historiallista. Ensinnäkin olen valmistanut elämäni ensimmäisen oman piparkakkutaikinan. Toisekseen, olin ajoittanut pipareiden leipomisen paremmin kuin täydellisesti. Jollain tavoin mummoni kertoma vanha hauska perinne saa taas jatkoa, kun leivomme kaverini kanssa huomenna omatekemästä taikinasta pipareita, vaikkei mummo olekaan mukana leivonnassa.

Nyt täytyy vain toivoa, että tein kaiken oikein ja taikina on onnistunut. No, ainakin se maistui todella herkulliselta, että eiköhän se kaupaksi mene, vaikkei olisikaan ihan täydellinen... Kiitoksia vaan kovasti reseptin lahjoittaneelle henkilölle. Äitihän ei tosiaan uskonut, että mä tässä onnistun, mutta eihän tää edes ollut vaikeeta!
Onko joku muukin tehnyt jo pipareita tai onko joku innostunut yhtä kovaan diy-meininkiin kuin minä?

LUUKKU 4: Villasukkia ja lumihiutaleita

Muistakaas hei kaikki osallistua arvontaan ja laittaa paljon kysymyksiä minusta, Morista ja Mäddestä tai jostain ihan muusta! Vielä ei ole kuin vasta muutama osallistunut arvontaan ja yhtäkään kysymystä en ole vielä saanut. Missä te kaikki olette? Nyt tänne marsmars! :D Lisäinfoa ja esittelyä minusta/meistä on kaivattu jo pidempään, joten kysymyksien kautta sitä kaivattua lisäinfoakin saisi... vinkvink!

Tämän päivän luukusta paljastuu sniikpiikkiä tulevan joulukuusen koristuksesta sekä kovaa vauhtia valmistuvasta villasukkaparista (mun ensimmäinen sitten yläasteen tappokireän villasukkaräpellyksen!!), jotka toivottavasti ehtii kuusen alle lahjapaperiin käärittynä. Hihihi, tonttu vauhdissa!

LUUKKU 3: Kysy!

Ollappa taas maanantai. Ulkona on pakkasta vaikka muille jakaa ja aamu alkoi ihanasti Morkkiksen oksuja siivoillessa... Eilen illalla kotiin tullessa olkkarissa (!!) odotti löröripulikakat ja haju oli kanssa sen mukainen. Tänään sitten syötetäänkin raejuustoa ja piimää sun muuta massua helpottavaa roinaa penskalle. Onneksi on enää viikko töitä ja sitten saa lomailla.

Mua on viime päivinä ruvennu ärsyttämään tää blogin ulkoasu. Olisi kiva saada uudistettua tätä jotenkin, mutta en nyt millään keksi, mitä tälle tekisin... Ärsyttävää. Ehkä mä jotain keksin, viimeistään vuodenvaihteeseen mennessä ... luulisin.

Mutta tän päivän joulukalenterin kolmannen luukun sisältöön, tänään aktivoidaan taas vähän lisää teitä ihania lukijoita! ♥

Jep, eipä tässä sen ihmeempiä tartte lisäillä. Laittakaa kysymyksiä tulemaan, kysellä saa pitkin joulukuuta ja vastailen sitten viimeistään jouluaaton jälkeen teidän kysymyksiinne! Ihan liian henkilökohtaisuuksiin en silti vastaa enkä epäasiallisiin uteluihin, sillä jonkun yksityisyyden haluaisin edes säilyttää. Mutta muuten odotan innolla kysymyksiänne!

LUUKKU 2: Arvonta!

Arvonta!

Joulukuun starttiviikonlopulle ehditään vielä oikein hyvin pistää arvonta pystyyn, vaikka alun perin tämä oli tarkoitus julkaista jo eilen. Arvonta on blogin ensimmäinen ja toivottavasti moni osallistuu arvontaan! Lue allaolevat osallistumisehdot ennen kuin lähetät osallistumisesi. Arvonta päättyy jouluaattona 24.12. klo 24, tähän asti kaikki ehtojen mukaiset arvat huomioidaan ja arvonta suoritetaan 25.12. puolueettomalla arvontakoneella ja voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti sähköpostitse voitosta.

Arvonnan voittajalle lähtee myöhäisenä joululahjana palkinnoksi Horzen lämmin fleece-takki talvipakkasten sietoon (palkinnon arvo 30€). Värinä sininen, musta tai tummanruskea.

Arvonnan osallistumisohjeet

• Vain rekisteröityneet lukijat voivat osallistua kilpailuun (ethän liity vain arvonnan takia)
• Kommentoi alle oma nimesi ja sähköpostiosoitteesi sekä kuinka monella arvalla olet mukana
• Lisäarvan saat kertomalla mielipiteesi blogistani ja mainostamalla tätä arvontaa/blogiani omassa blogissasi ja linkittämällä blogitekstin (pelkkä blogilinkki ei riitä!) osallistumisen yhteyteen
• Jokainen voi osallistua arvontaan vain kerran, yhdellä tai kahdella arvalla
• Osallistumisaikaa on maanantaihin 24.12. klo 24 asti ja osallistua saa vaikka heti!
• Virheelliset ja ehtoja täyttämättömät osallistumiset jätetään huomioimatta

Ihanaa pakkasentäyteistä sunnuntai-illan jatkoa teille kaikille, nyt me jatketaan Morin kanssa piparien mutustamista ja villasukkien kutomista sekä Sons of Anarchyn uuden jakson tuijottamista! Hyvää yötä kaikille ihanille lukijoille! Niin ja hei,

Onnea arvontaan!

LUUKKU 1: Joulukuu!

Joulukalenterin ensimmäiset luukut on siis avattu ja jokaisen blogeja seuraavan blogger-etusivu tulvii joulukalenteripostauksia. Mikä olisikaan ihanampi tapa aloittaa joulukuu kuin nauttimalla myös Etelä-Suomen peittäneestä ihanasta lumesta, esimerkiksi vaikka näin kuten meidän Mori teki!

Tässä siis joulukalenterin ensimmäisen luukun kunniaksi lumentäytteisiä puhelimella näpsittyjä kuvia parilta viime päivältä! Kylmä tulee jo näitä katsellessa, joten taidampa käpertyä takaisin peiton alle! Leppoisaa joulukuun ensimmäistä teille ihanille! ♥

Illalla peuhaamisen jälkeen kylmästä on kiva päästä lämmittelemään pehmoiselle matolle <3

JOULUKALENTERI

Tänä vuonna bloggaajien keskuudessa joulukalenterit ovat olleet hurjassa huudossa. Niinpä siis myös meidän, tai siis minun on aika ilmoittaa kaikille teille ihanille joulua odottaville mussukoille, että me liitymme myös tähän joulukalenteribloggaajien värikkääseen joukkoon!

Kuva: Hanna-Juulia Mäntynen

Joulukuuhun on vielä muutama päivä aikaa, joten vielä on hyvää aikaa vaikuttaa siihen, mitä joulukalenterin luukuista paljastuu! Koko joulukuun ajan saa jättää toiveita siitä, mitä joulukalenterin luukuista toivoisi löytyvän ja toteutetaanko esimerkiksi joulukalenteripostaukset kokonaan erillisinä, joiden lisäksi tulisi vielä normaalit löpinät, vai sotketaanko kaikki mukaan?
Luvassa on ainakin erikoispostauksia, haasteita, teema- ja mielipidepostauksia sekä jotain muutakin, mikä jääköön vielä yllätykseksi! Kerro siis toiveesi ja joulukalenterihaaveesi minulle, niin katsotaan toteutuuko toiveesi joulukalenterissa ;) Toiveita saa esittää siis koko joulukuun ajan. Myös kehityskelpoiset raakaversiot ideoista otetaan lämpimin mielin vastaan. Ihanaa joulunodotusta teille kaikille!!

♥ Joulukuun alkuun on enää kolme päivää! ♥

Ps. Shiba-aiheinen teksti ei ikinä päätynyt sitten painoon, mutta parhaan ehdotuksen lähettäneen palkitsen silti. Lähetän tämän viikon loppuun mennessä voittajalle henkkoht sähköpostia asiasta! :)

When life gives you lemons...

Inhottavaa aloittaa postaus pahoittelemalla sitä, ettei ole hetkeen mitään kirjoittanut, ei sitten yhtään mitään, eikä hetkeen ole edes jaksanut ajatella kirjoittamista. Mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja sorrutaan siihen mihin moni muukin bloggaaja tämän bloggailun kanssa joskus ajautuu. Eli anteeksi kaikille rakkaille lukijoille siitä, että hiljaista on viime aikoina ollut.

Kiitoksia kaikille pienenpieneen kilpailuun osallistuneille, päätöksen voittajasta teen tämän viikon aikana, kun rupean sitä tekstiäkin vääntämään. Toivottavasti löytyy jostain energiaa ja inspiraatiota siihen, tuntuu vain että kaikki ylimääräinen virta ja jaksaminen menee nimenomaan tähän elämiseen ja kaikki muu sen ympärillä jää ihan minimaaliseksi.

Viime päivinä mua on ärsyttänyt moni asia. En viitsi niistä sen enempää täällä blogissa jauhaa, sillä menevät liian henkilökohtaisuuksiin. Ehkä se jo vähän helpottaa, kun voi täällä sanoa, että tuntuu paskalta ja aina elämässä kaikki ei mene niin kuin itse parhaimmaksi kokisi. Meitä on kuitenkin moneen junaan ja jokaisen teot vaikuttavat pitkänkin matkan kautta toisiin ja sitten koko hemmetin piparitalo sortuu. Välillä on vaan päiviä, kun tekisi mieli jäädä peiton alle nukkumaan kuukaudeksi... Onneksi Mori osaa silloin tällöin käyttäytyäkin ja käpertyä mamman viereen nukkumaan, vaikka sen uusin lempipuuha onkin tuhota ihmisten sukkia...

Kävin eilen moikkaamassa mun entistä hoitoponia, kun yhteistä taivalta olisi tullut täyteen 8 vuotta, ellen olisi kesällä lopettanut tallilla käymistä. Varoitan jo tässä vaiheessa kaikkia, että nyt tulee valitusta ja tunteita kuohuttavaa tekstiä. Koitetaan kuitenkin katsoa asiaa järkevältä kantilta ja jätetään asia tällaiseksi hetkelliseksi bloggaajan purkaukseksi sen enempää asiaa tarkemman syynin ja spekuloinnin kohteeksi ottamatta.

Pieni B-pallero nuokkui karsinassaan, kun saavuin sen luokse. Vähän se höristi korviaan, kun huomasi, että joku saapui sen karsinan ovelle, mutta käänsi korvat nopeasti taaksepäin ja varmaan mielessään myhäili, että kuka hemmetti kehtaa taas häiritä häntä. Karsinan sisällä odotti hikinen ja väsynyt pieni pullea poni, joka aluksi ei edes tullut tervehtimään mua. Poni, jota kukaan ei ollut hoitanut tunnin jälkeen, vaan se oli ainoastaan riisuttu ja jätetty oman onnensa nojaan karsinaan. Menin sen luokse lirkutellen sille kuten aina ennenkin ja se painoi päänsä mun syliin. B tuskin ikinä on nauttinut hellyydenosoituksista, pään halailuista tai juurikaan mistään muustakaan, mutta musta tuntui, että silloin se nautti enemmän kuin koskaan ennen saamastaan huomiosta, kun sen kimpussa ei ollut ketään pikkulasta eikä siltä vaadittu yhtään mitään. Siinä se vain oli ja nuokkui, silmät melkein kiinni, turpa mun mahaa vasten. Tutkin ponin läpikotaisin käsikopelolla. Mahaa sillä oli edelleen yhtä paljon kuin aikaisemmin ja yhtä hintelät pikkukintut kuin aina ennenkin. Voi olla, että katsoin tilannetta omien silmälasieni läpi ja nyt liioittelen asioita, mutta lämpimät vuohiset ja nestepatit jaloissa vaikuttivat siltä, että nyt on jotain ongelmia jaloissa, kuten on ollut jo aikaisemminkin. Voi olla, että niitä on alettu hoitaa jo, siitähän en mitään tiedä. Sillä hetkellä ponia katsoessa en tuntenut mitään muuta kuin sääliä. Edelleenkin tunnen pitkälti sääliä ja halua pelastaa se pieni poni vielä, kun se on mahdollista. En olisi halunnut jättää sitä sinne kymän harmaaseen karsinaan, jossa sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä. Mutta en mä sinne asumaankaan voinut jäädä. Kun poni huomasi, että lähdin pois, se vajosi taas samaan apaattiseen kooma-tilaan ja jäi nuokkumaan paikoilleen. Jälkeenpäin kuulin ponin nykyiseltä hoitajalta, että jalat olisivat menneet huonompaan kuntoon. Ja että poni olisi oikeasti surkeampi kuin ennen. Tänään asiaa miettiessäni halu viedä poni pois on vain vahvistunut. Mutta todellisuus tulee vastaan. Ei mulla olisi mitenkään varaa ylläpitää toista ponia täyspäiväisesti Mädden lisäksi. Saisin tienata ainakin reilut pari tuhatta euroa kuussa, jotta voisin edes harkita sellaista. Sen lisäksi täytyy tietysti muistaa, että tuon ikäisen jo aika hyvin loppuun kulutetun ponin kanssa helposti voi ilmetä yllättäviäkin kuluja, eläinlääkäristä aina uusien varusteiden hankintaan jne. Mistä mä sellaiseen repisin rahaa? No en mistään. Kuka ostaa yli kymmenen vuotta ratsastuskoulukäytössä olleen omapäisen ja haastavamman puoleisen ponin itselleen pullaponiksi? Tuskin kovinkaan moni. Tähän asti määrä on pyöreä nolla ja B on sentään pariin otteeseen ollut jo myynnissä. Elämä on perseestä aina sellaisina hetkinä, kun haluaisi tehdä jotain hyvää, mutta sitä ei voi tehdä koska raha ja sen puute. Silloin ei voi kuin ajatella, että ehkä se vielä kestää ja ehkä mä vain liioittelen, ettei asiat olekaan oikeasti niin huonosti kuin luulen/koen. Ehkä mä en vain oikeasti voi tehdä asialle mitään. Sydäntä särkee, kun kädet on sidottu selän taakse, mutta ei auta itkeminen. Ei tästä oikein mihinkään pääse.

En loppupeleissä edes tiedä, miksi kirjoitin tämän tänne. Jossain määrin se ehkä helpottaa omaa oloa, kun on saanut kerrottua eilisestä jollekin muulle. Riskaabeliahan tämmöisen tekstin julkaiseminen on ja tiedostan sen oikein hyvin. Voihan se hyvinkin olla, että rankan tunnin jälkeen poni oli vain yksinkertaisesti väsynyt ja siksi käyttäytyi noin. Voi olla, että se ei edes viihtyisi missään muualla, että tekisin sille vain hallaa, jos voisin sen jonain päivänä ostaa pois ja viedä jonnekin muualle. Voi olla, että olen täysin väärässä...

Äly hoi älä jätä!

Mä muistin tässä yhtäkkiä, että olen tavallaan luvannut osallistua Shiba ry:n jäsenlehden tekoon, jonka deadline lähestyy pikkuhiljaa. Tarkoituksena olisi siis lähettää vähintäänkin kuva/kuvia Morista, mutta mielellään myös jokin pieni ja kiva teksti tai kirjoitelma. Tätä pohdiskellessani sain päähäni pienen idean, että mitäs jos te ehdottaisitte ideoita kirjoitelmaan? Kirjoitelman teema on aika vapaa, kunhan liittyy koiriin ja shiboihin., tässä tapauksessa siis tietysti myös Moriin. Kirjoituksen valmistuttua julkaisen tekstin myös täällä kredittien kera viimeistään 30.11.

 

Lähetä koira-aiheinen kirjoitelmaehdotuksesi lauantaihin 17.11. klo 21:00 mennessä tämän postauksen kommenttiboksiin sähköpostin kanssa. Parhaan ja toteutettavan idean keksijälle luvassa pieni eläinaiheinen palkinto!

 

Kiitos kaikille jo etukäteen! ♥

Isänpäivä

Tänään ollaan vietetty aika rauhallista sunnuntaita. Käytiin isänpäiväkaffeilla, vähän leikittiin uudella lelulla (lue: autolla) ja kohta pitäisi vielä jatkaa eilen aloitettu keittiönsiivousurakka loppuun.

Eilen pääsin vihdoin ja viimein tunnille Mädden kanssa! Me päästään jatkossa aina lauantaisin tunnille, jonka pitää itse asiassa mun vanha ratsastuskouluopettajani. Kiva päästä Mädsin kanssa sellaisen ihmisen valvovan silmän alle, joka tietää mut jo entuudestaan ja osaa vaatia oikeita asioita. Meillä oli vaan puolituntinen "testitunti", jotta opettaja näki vähän miten Mäds ja minä toimitaan yhdessä ja mitä Mädden kanssa pitäisi alkaa työstämään. No, vastaukset tähän jälkimmäiseen on tuon puolituntisen jälkeen helppo listata. Kokoaminen, jota en ole edes kertaakaan tajunnut noin vahvasti hevoselta pyytää ja mun istunta ravissa sekä riittävä eteenpäinpyrkims kaikissa askellajeissa. Olen siis aiemmin päästänyt hevosen aivan liian helpolla ja se on jättänyt huomattavasti kapasiteettiaan käyttämättä. Jatkossa osataan sitten paremmin hyödyntää näitä opettajan antamia neuvoja, kun munkin silmät on nyt kunnolla aukaistu ja hahmotan taas, missä mennään metsään ja mikä vaatii kehitystä.

Ensi viikolla menen tallille ke, to ja la. Lauantaina on siis tunti, eli keskiviikkona ja torstaina ratsastan itsenäisesti. Keskiviikko todennäköisesti työstetään samoja juttuja kuin eilen, sillä kotiläksyä saatiin heti. Torstaina voitais sitten kokeilla vähän jompaa kumpaa meidän tehtäväehdotuksista, joita sain teiltä parilta ihanalta aikaisemmin. Alunperin mun oli tarkoitus kokeilla toista jo tällä viikolla, mutta jokainen päivä meni sitten enemmän tai vähemmän sähläämiseksi ja mun laiskuuden takia ei tehty kuin jotain pieniä perusjuttuja. Perjantaina me sentään vähän työskenneltiinkin ja Mädde kyllä vaikutti siltä, että oli taas joutunut tekemäänkin jotain. Mutta ensi viikolla sitten paremmin!

Väsynyt vanhus

Tule joulu kultainen

Marraskuuta on pikkusen yli viikko takana, mutta mä olen jo ihan joulussa. Mun täytyy tunnustaa, että mä olen yksi monista jouluihmisistä, vaikken koskaan aikaisemmin ole tätä myöntänytkään edes itselleni. Mä rakastan joulua ja tänä vuonna joulukuume on iskenyt jo näinkin varhain. Johtuneeko kenties siitä, että tänä jouluna mä saan elämäni ensimmäistä kertaa ihan itse laittaa kodin jouluiseksi, vaiko sitten siitä, että tämä joulu on melkein kaikin puolin poikkeuksellinen. Tänään jouluun on vielä normaalisti 46 päivää, mutta mulla kodin joulukuntoon saattamiselle on enää 33 päivää aikaa reissujen takia. Ehkä joulumielen herääminen näin aikaisin on vähän näitä molempia. Innostusta ja jännitystä, mutta myös haikeutta ja pelkoa tulevasta.

Havahduin eilen siihen, että asiat ovat muuttuneet. Lapsuuden joulut ovat jääneet taakse ja nyt muodostan itse oman jouluni ja jouluperinteeni. Haikeana muistelen viime joulun vanhaa perinteistä kaavaa kellontarkkuudella. Edelleen perheenjäseneni kuuluvat jouluun, mutta vanhat traditiot venyvät ja paukkuvat liitoksistaan, kun asun omillani. Enää en herää jouluaattoaamuna anivarhain syömään äidin keittämää riisipuuroa ja metsästä kuumeisesti yhtä kymmenestä mantelista, enkä sen jälkeen matkaa tallille jouluratsastukseen Brunolla. Ihan itku meinaa tulla tässä kun ajattelee että noin pienikin traditio on nyt poissa.

Joulu on perinnejuhla, meidän perheen tapauksessa hyvin pieni, mutta sitäkin lämpimämpi ja rauhallisempi tapahtuma, jolloin syödään pitkän kaavan mukaan ja nautitaan kynttilänvalosta pimeydessä. Ruoan jälkeen käperrytään sohvannurkkaan ja joku onnekas jakaa kaikille paketit. Paketit avataan yhtä aikaa, vasta kun lahjat on jaettu, ja sitten yhdessä huokaillaan ja ihastellaan toisten saamia lahjoja. Isän kanssa me aina kilpaillaan siitä, kumpi saa enemmän lahjoja, vaikka se onkin vain materiaa ja oikeasti joulussa tärkeintä on se yhdessäolo. Liian usein ihmiset sortuvat yliarvostettuun materiaan sen sijaan, että nauttisivat joulun tunnelmasta ja yhdessäolosta. Mä haaveilen menneisyyden jouluista, silloin kun perheet asui pirteissä ja kuusi kannettiin tontin takaisesta metsästä. Silloin, kun lapset osallistuivat leivontaan ja kodin joulukuntoon saattamiseen ilman kilometrimittaisia joululahjalistoja ja oikeasti odottivat joulua myös sen tunnelman vuoksi. Ja kun kellään ei ollut kiire ja osattiin oikeasti nauttia joulun tarjoamasta hengähdystauosta laulellen joululauluja, leipoen komeita piparkakkutaloja ja torttukekoja, ja ajaen reellä joulukirkkoon aattoaamuna. Välillä mietin, miten maailma on ajautunut siihen, että nykyään myös jouluisin on kiire.

Joulussa tärkeintä on nimenomaan aika ja tunnelma. Tänä jouluna yritän parhaani mukaan luoda itselleni ja läheisilleni kiireettömän ja stressittömän, mutta kuitenkin tunnelmallisen ja lämpimän joulun. Se on vain niin ihanaa, kun voi hetkeksi käpertyä sohvannurkkaan kynttilänvaloon villapaita ja -sukat päällä, kuuma glögilasi kädessä samalla, kun soittaa vanhoja joululauluja levyltä ja piparit hiljaa paistuvat uunissa. Joulun tuoksu on yksi parhaimmista tuoksuista, mitä tiedän ja se jos jokin tekee joulun. Maltan tuskin odottaa, että joulun tuoksu kantautuu taas nenääni. Vasta metsästä haettu kuusi, leivokset ja joulukukat, niistä on joulutuoksut tehty.

Tänään mä menen ja ostan elämäni ensimmäiset joulukoristeet omaan rakkaaseen kotiini. Vielä on paljon tehtävää, jotta saan kotini näyttämään siltä, miltä toivoisin kotini näyttävän jouluna, mutta kyllä mä pystyn saavuttamaan sen unelmien jouluni omassa kodissa. Täytyy vain kirjoittaa joulupukille, että tänä jouluna en toivo mitään muuta kuin että kaikki menee hyvin ja että maassa olisi edes vähän lunta (ja sitten ihan vähän suklaata, villasukkia ja ja ja...)

Oletko sinä jouluihminen? Millainen joulu teillä on ja mikä tekee joulumielen?

Kuvat we♥it

I wish I could fly away

Jokaisen Facebookissa oleilevan tyypin seinä on tämän päivän aikana varmaankin täyttynyt valivalipostauksista, kun on niin huono keli eteläisessä osassa Suomea. Joo, mä en siitä missään julkisesti valittanut, mutta kirosin joka kerta räntää ja loskaa mielessäni aina ulos joutuessa. Jos ite olisin saanu päättää, olisin vetelehtinyt koko helkkarin päivän sohvannurkassa peitto korviin asti vedettynä kattoen leffoja... En oo koskaan oikeen ymmärtänyt, miksei se lumi voisi sitten kerralla sataa kunnolla niin, että maa olisi jäässä ja lumi jäisi pitkäksi aikaa jos sitä kerta sataa.

Kuvat vuodelta 2011, tällainen talven pitäisi olla! Kuvat jätetty pieniksi
laadun säilyttämiseksi, klikkaa suuremmiksi.

Mutta tää on nyt taas sarjassamme turhat postaukset vol 666. Kävin tänään taas Mäddeilemässä, mutta jostain syystä fiilikset oli ihan maassa - liekö sitten säkkipimeydellä ja päivänkurjilla tapahtumilla osuutta asiaan - ja ratsastin Mädden vain läpi molempiin suuntiin kaikissa askellajeissa. Sen verran kuitenkin työskenneltiin enemmän, että vaadin tammalta vähän syvempää ja pyöreämpää muotoa, kun Mädde on yleensä tottunut liikkumaan melko avonaisessa muodossa juuri luotiviivalla. Edistystä sunnuntain verkkapyöreyteen oli jo vähän, mutta vielä sitä pitää työstää. Juteltiin Mädden omistajan kanssa ja oltiin molemmat vähän sitä mieltä, että tällä hetkellä joku asia ei ole ihan niin hyvin hevosen elämässä kuin voisi olla. Tytöllä on aina vapaapäivien jälkeen ihan hirveästi ylimääräistä energiaa, mutta samalla menee helposti jumiin lihaksistaan. Jatkossa varmaan aletaan miettimään tarkemmin liikutuksia ja sitä, miten esim. ongelmamaanantait sumplitaan niin, että Mädde saisi silloinkin edes jotain liikuntaa, kävelytystä tms.

Mutta nyt mä hilpasen unille, natinati!

Lihapullafiiliksiä

Pahoittelut taas muutaman päivän postaushiljaisuudesta sekä siitä, että tämä postaus tulee olemaan täysin kuvaton jupina tallipäivistä tämän viikon lopulla...

Tosiaan, torstaina kävin heppailemassa. Mädde oli ihan vauhko ja sekoili, kun naapuri T oli tarhassa ja Mädsin boksin takana kentällä oli väkeä. Ei se päiväsaikaan juuri mitään siitä sano, mutta pimeällä tuo on tammalle jotenkin ihan ylitsepääsemättömän kauheaa. Sitten se unohtaa kokonaan, että mä olen siellä karsinassa sen kanssa ja tulee päälle. Ei se kovaa tule ja Mäds väistää kyllä heti, jos nostaa kädet pystyyn tms. Mutta ei se sittenkään rauhoitu. Kun sain sen jotenkuten harjattua, vein vesariin ja siellä sitten siistin tytön loppuun. Kuntoon sain onneksi laitettua karsinassa. Me ei oikeestaan tehty muuta kuin venyteltiin eteen alas ja taivuteltiin. Eli sitä niin peruskauraa kun vaan voi olla. Mua alkaa jo melkein vähän tympimään toi ainainen ympyröillä taivuttelu ja eteen alas venyttely-tyyppinen ratsastus, kun siitä ei oikein saa irti yhtään mitään. Ja mulla alkaa olla taskut vähän tyhjät ideoista, miten suunnitella ratsastuksen teema ja tehtävät yms. Mädde vaan tuntuu hyvältä joka kerta. Välillä se kuumenee, mut se on oikeestaan ainoa heikkous itse hevosen liikkeessä. Mä oon se, jossa olis enemmän korjattavaa (istunta, kädet, jalat jne), mutta näistä joskus myöhemmin lisää...

Perjantaina Mädden omistaja oli tullut kipeäksi. Mä en ikävä kyllä päässyt sinä päivänä tallille, joten Mädde sai sitten vapaapäivän... Mä menin tallille taas lauantaina. Keskityttiin tällä kertaa nopeisiin apuihin ja reaktioihin, eli tehtiin paljon siirtymisiä sekä askellajin sisällä että askellajien välillä. Lisäksi väistöjä ja avoja sekä pari huonosti onnistunutta laukanvaihtoa. Viimenen vaihto tosin onnistui poikkeuksellisen hyvin ja oli selästäkin käsin suht siisti, mutta muut vaihettiin pukkiriekkumiskohtauksen kanssa. Mädde paineistu todella paljon, kun siltä vaati kokoamista ja vahvempaa poljentaa takaa. Edellispäivän vapaalla oli varmasti syynsä siihen, ettei tytsy ollut niin rauhallinen oma itsensä, mutta oli vähän ikävää ratsastaa sellaisella pingottuneella 600-kiloisella vieterillä, joka on mun makuun melkein turhankin kevyt kädelle. Tuntu siltä, että oisin vaan killunu perunasäkkinä siellä satulan päällä, mutta onneksi ratsastus meni silti ihan hyvin, eikä noita vaihtohässäköitä lukuunottamatta tullut muita sekoamisia/"pelästymisiä" tms.

Tänään puolestaan hypättiin taas! Meillä oli ihan yksinkertainen tehtävä, suhteutettu 17m välillä toisella pitkällä sivulla ja okseri toisella. Mädde oli eilisen jälkeen tosi herkkä ja helppo saada kuuliaiseksi. Aloitettiin tulemalla suhteutettua linjaa puomeilla niin, että puomin ylitettyä tehtiin aina voltti ja mentiin puomin yli uudelleen. Tästä tehtävästä Mädde suoriutui alun pörhellyksen jälkeen oikein hienosti. Nostettiin puomit esteiksi ja tultiin niitä sitten ilman voltteja molempiin suuntiin. Toiseen suuntaan (vasen) Mädde tuli tosi hienosti esteet, mutta oikealta tullessa ei hypyistä meinannut tulla mitään. Ongelma ilmeisesti oli lähinnä keltaisten puomien värissä eikä niinkään suunnassa. Mädde rupesi taas ryysimään esteelle ja hyppäämään vinoon sekä sitten kieltämään, kun koitin hidastaa sitä ennen ekaa estettä. Ravissa päästiin sitten suht nätisti siitäkin yli loppujen lopuksi... Viimeisenä siirryttiin okseriin, jota sitäkin tultiin molemmista suunnista. Siniset puomit oli ilmeisesti myös jänniä ja vaikka joka kerralla Mädde hyppäsi miettimättä kaikista, oli ilmavaraa 60cm okserissa varmaan ainakin puoli metriä... :D Mä jäin vähän taas suuhun kiinni, kun en luottanut Mäddeen tarpeeksi, mutta vikat hypyt meni todella hyvin ja oltiin selvästi molemmat tyytyväisiä suoritukseen, Mädde intoili hirveästi ja korisi hyppyjen jälkeen laukatessaan korvat luimussa eteenpäin kauheeta kyytiä. Toistaiseksi tää hyppäri oli ainakin mun omasta mielestä tähänastisista paras! Valitettavasti hypyistä ei ole minkäännäköistä kuva- tai videomateriaalia, mikä harmittaa mua itseänikin paljon.

Saatiin muuten talilla huudot tuosta estetunnista. Itse asiassa henkilö on sama, jonka kanssa meinasi tiistaina mennä hermot, kun käski kaikki kävelevät uran sisäpuolelle, mutta jäi itse uralle kävelemään. Mä väistin kaikkia olin sitten käynnissä tai ravissa/laukassa, mutta entäs hän...? Eheei, eihän väistämisvelvollisuus koske kuin "alempiarvoisia" ja hänen silmissään huonompia ja ei niin kivoja ratsastajia... Samapa tuo sinäänsä mulle on, mutta on kurjaa olla tuollaisen ihmisen kanssa samaan aikaan maneesissa, kun itse joutuu väistelemään ja ratsastaminen tökkii koko ajan. Mutta joo, en pilkkaa ketään henkilöä tän enempää, ettei pilkka osu omaan nilkkaan. Mutta tästä päivästä vielä...
Oltiin siis tehty tän päivän maneesivaraus edellisenä päivänä hyvissä ajoin, mutta C:llä oli jo varaus klo 14, joten varattiin meille 13-14. Mulle eikä liiemmin Mädden omistajalle ollu kerrottu, ettei kahta estetuntia saisi olla putkeen, joten sitten tottakai syy oli meidän, kun me olimme varauksen tehneet viimeisinä. Ymmärrän kyllä hyvin, että näin on sovittu, koska muiden on vaikea rasastaa/liikuttaa hevosiaan samaan aikaan ja kaksi tuntia odottelua tallilla on aika paljon. Mutta tosiaan, kun kukaan ei ollut meitä tästä "säännöstä" infonnut, niin pahahan sitä on noudattaa tietämättä siitä... Meillä nyt ei kuitenkaan ollut kuin nuo kolme estettä, niin ei viety ihan älyttömästi tilaa, kyllä siellä oli toinenkin ratsukko samaan aikaan ilman ongelmia. Tästä huolimatta piti ihan väkisin tulla juoksuttamaan toista hevosta maneesiin, vaikka kenttä oli ihan ratsastuskelpoinen, häiriten meidän volttitehtävää (toiselle voltille tuli sitten aina lisättyä pysähnykset, kun enhän mä voi juoksutettavan päälle ratsastaa). Eihän siellä tarvinnu viipyä kuin 10-15min, mutta pitipähän nyt kuitenkin. Yhtä lailla jos ei tuplahyppäreitä saa olla, voisi kieltää juoksuttamisenkin, jos ei muilta ratsukoilta (saatika sitten maneesivuoron varanneilta) ole lupaa.

Meille kaikille on suotu silmät ja edes jonkinmoinen tilannetaju sekä havainnointi, jotta voimme vuoroin väistää toisiamme. Kyllä mä tottakai väistän muita tarvittaessa vaikka meillä olisikin varaus ja toivon samaa myös muilta. Osa tuon yksinkertaisen asian osaakin hyvin, mutta eiköhän joka sakkiin mahdu aina yksi tai kaksi sellaistakin, joille liikennesäännöt ja muiden väistäminen on täysin yliarvostettua. On kurjaa ja epäoikeudenmukaista, että tällaisella toiminnalla pahimmassa tapauksessa pilataan muiden ratsastus ja onnistumiset. Toivottavasti tällaisten ihmisten välinpitämättömyys kostautuu heille vielä jonain päivänä...

Nyt lopetan tän vaahtoamisen, ettei tuu paha mieli. Mulla on massu täynnä huippuhyvää omatekemää pöperöä sekä väsynyt, mutta onnellinen fiilis aamupäivän hyppäristä ja koko päivästä. Nyt käperryn tähän sohvalle ruokalevolle! Hihih!

Ainiin, hei jos joku haluaisi olla tosi ihana, voisi heittää tähän ideoita tulevan viikon sileätyskentelyihin! Toteutettavasta/-vista ideoista raportoin sitten tänne, miten harjoitukset sujuivat. Eli ei kun tehtävä- ja tuntiteemaideoita tulemaan! Julkaistavan ehdotuksen tekijälle myös tottakai kiitokset blogilinkkeineen! ;)

Where you go I go, what you see I see

En mä pysty olemaan poissa täältä blogista edes viikkoa, ihan käsittämätöntä! :D
Kuvien suhteen tilanne on edelleen vähän huono. Picasa ei kuvien poistelusta huolimatta lisännyt kuvatilaa kuin yhden prosentin, joten nyt täytyy tosiaan alkaa siirtymään photobucketin tai flickrin käyttöön. Sinäänsä ärsyttää, kun sitten joutuu jokaisen kuvan lataamaan ensin sinne ja sitten vielä linkittämään tänne... Mutta enköhän mä kestä sen teidän ihanaisten vuoksi!

Mitäkäs sitä sitten muuta... Tästä taitaa tulla aika turha tilannepäivitys, mutta kun niin moni (tai mun mittapuulla kolme on jo paljon kun puhutaan blogistani) on toivonut, että saisin taas blogijutut pikaisesti kuntoon, että meidän touhuista saisi taas lukea, niin tyydytetään nyt vähän pahinta nälkää. Moni teistä on varmaan huomannut, että ulkona on tosi kurja ja synkeä sää. Tallilta on arkisin todella vaikeaa saada kunnollista kuvamateriaalia, koska illat pimenee jo neljän-viiden aikaan ja haluaisin kovasti pitää kuvatason laadukkaana, kun aikaisemmin kakka-Instagramin kuvista sain palautetta. Mäddestähän ei vielä ole muutenkaan paljon kuvia, joten arkistomateriaaliakaan ei juurikaan ole. Koitan viikonloppuna saada taas kameran mukaan tallille, kun silloin pääsee jo päivällä heppailemaan.

Tiistaina olin taas tuuppailemassa Mädsin kanssa. Mentiin jälleen kerran tavalliseen tapaan ympyröillä sekä tehtiin vähän väistöjä, keskityttiin suoruuteen ja vähän myös siihen, että askel pitenee ja lyhenee pyydettäessä. Keskityin kovasti omaan itseeni, että saisin ravissa istuttua nätisti hevosen ympärillä puristamatta polvilla ja lähentäjillä sekä etten lukitse käsiä ja jää vetämään ohjista kun Mädde pehmenee edestä. Mädde oli taas todella pehmeä ja polki hyvin itse eteenpäin. Välillä se tuntui jopa liian kevyeltä edestä, kun kantoi itse itseään täysin. Eihän tällainen ratsastuskoulupolleilla 12 vuotta tuupparoinut typerys osaa olla siellä selässä, kun tuntuu ettei eteen ole minkäännäköistä tuntumaa. Mulla on siis vielä opeteltavaa siinä, miltä oikeasti rehellisesti itseään kantava ja avuille kevyt hevonen tuntuu...

Tallilla ei ole muuten tapahtunut mitään erikoista. H muutti viime viikolla pois ja O muutti alatallista ylätalliin. Voi olla, että seuraavan kerran kun tallille menen (eli ihan kohta), on O:n vanhassa karsinassa joku uusi tuttavuus. Musta on aika hassua, että vaikka oon jo yli kuukauden ajan tuolla tallilla käynyt, en vieläkään tiedä kaikkien hevosten nimiä. Ne, jotka asuu alatallissa ja joita nään usein samaan aikaan tallilla/ratsastamassa tunnistan ja nimet muistan, mutta on siellä aika paljon niitäkin jotka on täysin outoja ja nimi ei tule ikinä päähän ei sitten millään. Vielä viime viikolla törmäsin hevoseen, jonka näin ensimmäistä kertaa, vaikka se siellä oli ollut koko ajan. Ihan kun noita karsinoita olisi tuolla niin paljon, että voisi oikeasti syyttää suurta määrää tästä tyhmyydestä... :D

Eilen illalla käytiin muuten kattomassa uus 007 ja voin sanoa omasta puolestani, että Skyfall on tähänastisista Bondeista kaikista paras ylivoimaisesti. Tossa reilun kahden tunnin kuvapätkässä oli enemmän juonta kuin muissa näkemissäni Bondeissa yhteensä ja toteutus oli upea! Ei voi kuin suositella kaikille tota elokuvaa, jos vaan yhtään kiinnostaa niin menkää ihmeessä katsomaan!

Mutta joo, tosiaan. Mä rupean tästä nyt valmistautumaan tallille, saa nähdä päästäänkö tänään ehjin nahoin maneesiin, kun maneesitie oli ainakin tiistaina aivan umpijäässä, hyvä että pysyttiin pystyssä. Sit pitäisi vielä keksiä mitä jännää sitä tänään Mädden kanssa tekisi...

Vanha uusi ongelma

Todella moni bloggaaja on varmaankin tullut tutuksi Bloggerin kuvatilan rajallisuuden kanssa. Kaverin kanssa asiasta puhuttuani rupesin selvittelemään oman kuvatilani statusta, sillä valtaosa blogin kuvista on lisätty täysin raakaversioina suoraan kamerasta koneen läpi nettiin sen kummempia kokoja miettimättä. Uusimmat kuvat olen Photoshopin trialilla pienentänyt pikkuisen yli 1mt kokoisiksi, mutta samalla tuli huomattua, että nuo alkuperäiset ovat kooltaan 51mt luokkaa, mikä on ihan käsittämättömän iso määrä kuvasta. Niinpä pienen etsinnän jälkeen löytyi tieto, että Google-tilini (eli toisin sanoen myös Bloggerin) kuvatila on 99,97%:sti täynnä.

Bloggerhan on Googlen tarjoama palvelu, jolloin tottakai Google on hyödyntänyt kaiken oman palvelunsa käyttöömme. Kuvat tallentuvat Picasan verkko-albumiin automaattisesti, jonne ei ole suoraa linkkiä Bloggerista kuin yläpalkin kautta sisäänkirjautumisen jälkeen. Moni ei tätä edes tiedä ja itsekin jouduin (hehheh) Googlettamaan mistä kuvatilan status löytyy. Huvittavinta tässä oli, että selasin Picasan sivun kymmenen kertaa läpi ennen kuin tajusin, että alapalkissa lukeva pieni vihreä teksti kertoo kuvatilastani. Miksei se voinut olla isolla ja punaisella, kun tilaa on enää noin vähän jäljellä?! Tällä hetkellä mun Picasaan ei mahdu edes yhtä ainoata kuvaa. Näinpä täytyykin tässä alkaa miettimään, onko edessä pienennys ja uudelleenlatausoperaatio, vaiko kuvien siirtäminen toiselle palvelimelle - ja mikäli näin on, niin mikä tämä palvelin olisi. Pyydän teiltä apua tässä, mikäli teillä on tiedossa jokin hyvä ilmainen kuvahostaussivusto, linkatkaa minulle!!

Toistaiseksi hiljenen siis hetkeksi blogin kanssa, sillä mielestäni on kurjaa kirjoittaa pelkkiä kuvattomia tekstejä. Tähän samaan päivityshiljaisuuteen voisin yrittää saada ympättyä sitä kovasti puhuttua blogin päivitystä. Edelleen ehdotuksia otetaan vastaan ulkoasuun sekä sisältöön liittyen. Toiveita postauksistakin saa esittää! Olen todella pahoillani, että blogi hiljenee hetkeksi, mutta palataan sitten ratkaisujen kanssa viisaampina taas takaisin. "Tauko" tuskin tulee olemaan viikkoa max kahta pidempi. Koittakaa kestää!

Teidän parastanne ajatellen, Dera

Älä käytä sanaa talvi enää tänään!

Taas "muutama" kuvaruutu eiliseltä. Huomatkaa, kuinka kiireinen oon autokauppojen aikaan ollut, kun näitäkin julkaisukelpoisia(?) kuvia kertyi näin monta. Miten niin ei oikein autot kiinnostanut...? :D

Pahoittelut, ettei taaskaan ole sen kummemmin asiaa, koitan saada ruodittua tämän päivän hyppypostauksen sekä tuon ostos-/toivelistapostauksen ensi viikon aikana kasaan. Odotellaan nyt jahka tuo miun editoijani saa videonpätkille jotain aikaiseksi...