Mikä on työympäristön merkitys työhyvinvoinnissa? Voitko sä olla hyvä työntekijä, jos pinnan alla kaikki on päin hevon persettä? Tai voitko sä nauttia työstä, jos työyhteisön kanssa ei tule toimeen?
Mä olen aina kokenut, että mulla on suhteellisen korkea työmoraali. Mä en haluaisi olla poissa töistä pienen nuhan takia tai "motivaatiosaikuttaa" koska kinostus. Mä en itse asiassa ole koskaan saikuttanut vain sen takia, ettei kiinnostaisi tehdä töitä. Mä olen kuumeessakin raahautunut töihin ja sinnitellyt siellä. Tehnyt kiltisti muidenkin töitä, vaikka haluaisinkin vain kotiin. Monesti työkaverit on saanu patistaa mut kotiin sairastamaan ennen kuin oon pysyny poissa töistä. Lisäksi useimmiten sairastan aina viikonloppuisin tai muina vapaa-aikoina, jolloin ei ole töitä. Mä en ehkä aina muista hymyillä tarpeeksi paljoa tai olla naantalin aurinkoa asiakaspalvelijaa vuoden ympäri, mutta mä silti haluan tehdä työni.
Siinä vaiheessa, kun elämä työpaikalla alkaa muistuttaa peruskoulun uusintaa, alkaa mietityttää, että jaksanko mä oikeasti tätä enää kauaa. Tuntuu, että historia toistaa itseään liiakseenkin, eikä mulla ole todellakaan tarkoitusta alistua siihen paskamyllyyn enää. Luulisi, että vielä un on kyse aikuisista ihmisistä, niin asiat osattaisiin hoitaa "aikuismaisemmin". Ilmeisesti se ei kuitenkaan näin mene. On kiva olla töissä, kun "työkaverit" katsovat pahalla silmällä, puhuvat selän takana paskaa ja yllättäen vaikenevat kun astun samaan tilaan tai provosoivat julkisesti muita kritisoimaan mun olemassaoloa.
Kyllä, nukuin pommiin tänään töistä. Ja kyllä, "minun takiani" jouduttiin peruuttamaan kaksi ryhmäliikuntatuntia. Niitä ei tosin olisi tarvinnut peruuttaa, jos tilanteessa oltaisiin ajateltu vähän enemmän. Salin ei välttämättä tarvitsisi olla auki seitsemältä, sillä takaovestakin pääsee jäsenkortilla. Kun ohjaaja olisi pitänyt pääovet kiinni, hän olisi hyvin voinut pitää tuntinsa niille kahdelle ihmiselle, jotka sinne tunnille olisivat halunneet. Ja sitten tästä asiasta syntyy julkinen polemiikki työpaikan Facebook-ryhmässä, mutta kukaan ei sano mitään päin naamaa.
Mä tiedän, että mä nukuin pommiin. Mähän se tässä olinkin, joka siihen ensimmäisenä havahtui katsottuani herätessä kelloa ja todettua että puoli tuntia sitten olisi pitänyt olla töissä. Mä olen sellainen ihminen, että menen tollaisessa tilanteessa niin hysteeriseen shokkitilaan, että itken ja pyörin kämppää ympäri etsien paniikissa päällepuettavaa, tarvittavia tavaroita jne. Saatan myös soittaa itkuisena esimerkiksi äidille, että olen nukkunut pommiin. Äiti osaa aina sanoa jotain lohdullista ja saada mut ottamaan itteäni niskasta kiinni, että pääsen töihin. Mun vikanihan ei tietysti ole se, että taksilla kestää saapua pyydettyyn paikkaan nopeasti. Tai että muutama muukin haluaa sillä hetkellä käyttää motaria, mikä tukkii koko liikenteen. Mä kuitenkin tulin paikalle niin nopeasti kuin vaan suinkin pääsin, laiminlyöden Moriakin joka raukka ei edes saanut kakata aamulla.
Ja mä pahoittelin. Mä olin niin pahoillani kuin olla ja voin. Jos noi ihmiset vaan yhtään tuntisi mua, niin ne tietäisi, miten paljon pääni sisällä soimasin itseäni ja miten suurta raivoa tunsin omaa itseäni kohtaan. Mutta koska he eivät tunne mua, niin tilannetta pitää vielä entisestään parantaa mua julkisesti lisää nälvimällä ja sättimällä sekä nenänvartta pitkin katsomalla.
Oon nyt ollut kaksi kertaa tuolla samassa pisteessä töissä sen jälkeen, kun olin lomalla. Tänään musta tuntuu siltä, etten enää ikinä halua mennä sinne takaisin. Mulla on niin lyttyynlyöty ja mitätön olo, että haluaisin vaan mennä piiloon pimeään huoneeseen peiton alle ja itkeä itseni kadotuksiin. Mutta koska mun pitää olla iso tyttö, niin en voi sitä tehdä. Mun pitää jaksaa esittää vahvaa ja unohtaa koko asia. Entä jos mä en vaan enää jaksa? Näin pohjamutafiilistä ei pariin kuukauteen ole ollutkaan, näin riittämätöntä ja epäonnistunutta oloa, ja soitaaman itseäni vaan koko aika entistä enemmän.
Ehkä tää kaikki johtuukin vain juuri alkaneista öljynvaihtoviikoista ja hormooneista, että ehkä ensi viikolla oon taas "normaali" ja jaksan taas kantaa kaiken paskan niskassani romahtamatta sen painon alla... Ehkä ensi viikolla unohdan taas sen tosiasian, ettei ketään oikeasti kiinnosta mun hyvinvointi.
Kuvat we♥it
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoinnissa on otettu käyttöön kommenttien valvonta. Kommenttisi näytetään hyväksynnän jälkeen.