Days Go By

Ensinnäkin täytyy teiltä vähäisiltä tyypeiltä pyydellä anteeksi, että tämä tylsän elämän bloggaaja on unohtanut teidät ja koko bloginsa moneksi kuukaudeksi. Eipä sitä kai voi syyttävällä sormella osoittaa omaa kiireistä elämäänsä, kun eipä se kovin kiireinen oo ollu. Koitetaan nyt kuitenkin vähän kuroa aikaa takaisin...

Morkkis on kasvanut. Siitä on tullut jo iso poika, tai miehenalku, ei se mikään vaavi enää ole. Mutta mamman mussukka se on silti, vaikka välillä yrittääkin nylkyttää jalkaa tai purra imurin johdon poikki (vastustajan eliminointi). Tänä aamuna herättyämme klo 4:30, sain Morilta nenäpusun silmään. Mamma ei oikein arvostanut pusun sijoitusta, sillä silmässä märkä koiran kirsu ei tunnu kovin viehättävältä (sattuu pelkkä ajatuskin), mutta eihän toiselle voi olla vihainen kun se niin söpösti yritti pusua antaa.

Viikonloppu vietettiin Morin kanssa pitkälti metsässä, tai no ei siellä oltu kuin pari tuntia päivää kohden, mutta enemmän kuin yleensä. Morkkiksen mielestä mettäretket on ihan huisin hauskoja ja metsässä olisi niiiin kiva juosta täysiä ja repäistä mamma mukana pöheikköön.Tätäkään innokasta elettä mamma ei oikein arvosta. Huolimatta tästä pienestä haittajutusta, on kyllä ihana seurata omaa pikkunappulaa, kun se nauttii niin kovasti. Sitten se juoksee taas seuraavan kiven päälle, katsoo taakseen suoraan mamman silmiin ja hymyilee isoa shibahymyään. Taas se kääntyy ympäri ja jatkaa juoksemista. Jossain välissä se saa hepulin ja sinkoilee ympäriinsä kietoen flexinsä tuhanteen puuntaimeen tai pöheikköön. Siinähän sitä on sitten ihmettelemistä miksei enää pääse eteen eikä taakse ja mamma näyttää närkästyneeltä.

Tällaista tylsää elämää me eletään Morin kanssa Keravan korvessa. Erehdyttiin kerran muutama kuukausi sitten mätsäreihin, mikä oli täysi katastrofi. Mori ei antanut tuomarin koskea itseensä ja tästä syystä jäätiin palkinnotta. Toisaalta ihan hyväkin vaan, päästiin pakoon kaatosadetta.
Mori on kyllä hieno koira. Se tulee lähes kaikkien koirien kanssa toimeen ja kaikkien mukavien ihmistuttavuuksien kanssa se kaveeraa. Se pitää kuitenkin mamman puolia kaikissa tilanteissa, haukkuu pelottavalle työmiehelle ikkunassa, epämääräiselle Keravan denalle yöpimeällä tai aamuvarhain liikkeellä olevalle postimiehelle. Morin silmiltä ei jää mitään huomaamatta. Ei edes näkymättömät pienet miehet. Tietysti naapureiden mielestä mamman nappulan mieliharrastus voi olla hermoja raastavaa puoli viiden aikaa aamuyöstä, mutta minkäs teet. Kyllä se mammaa uskoo muutaman kerran jälkeen sitten, kun tuhahtaa ja tajuaa että kaippa se vaara on ohi.

Nyt syksyllä meidän olisi tarkoitus osallistua Morin kanssa koirakouluun, kunhan mamma vaan saa kasattua tarpeeksi rahaa kokoon, että voidaan pulittaa kurssista hirmuinen kiskurihinta. Mammalla on myös hurjasti haaveita mitä kaikkea kivaa pikkunappulan kanssa voisi alkaa harrastamaan. Tokoa, agia, jälkeä ja miksei niitä näyttelyitäkin voisi alkaa uudelleen treenaamaan josko meidän tuittupää olisikin yhtäkkiä muuttunut ihmisystävällisemmäksi. Kun vain olisi kaikille kursseille vaan sitä riihikuivaa käteistä, muttei meilläkään se raha kasva puussa, rahapuut on täyttä huijausta ja Mori on samaa mieltä ihan varmasti...
Lisäksi sitä rahaa pitäisi törsätä uusiin vermeisiin, muun muassa uudet valjaat pitäisi ostaa, sillä Hurtan vanhat Y-valjaat mahtuu vain nipinnapin päälle, ennen ne oli Morkkikselle vähän turhankin isot ja nyt sai tunkemalla tunkea, että pää edes mahtui lävitse. Voi Morkkista, kun se kasvaa niin hirmuista vauhtia. Sillähän on kohta ikää jo 7kk, ei uskoisi! Kohta sillä alkaa murkkuikä ja sitten oon ihan pulassa, ainakin jos on ystävän mielipiteeseen luottamista. Ja ihan huomaamatta se onkin kaksi tai kolme, sitten viisi ja kohta eläkeikäinen... Mutta se on mun nappula oli se sitten 2kk tai 20v. Niin ja ah! Mamman mielestä on ihan huippuliikuttavaa kuulla, kuinka joku ulkopuolinen sanoo että Mori on niin omistajalleen sopiva koira ja että on niin ihana seurata, miten se katsoo mammaansa koko ajan sekä seuraa sitä minne mamma ikinä meneekin. Mamma tosin on vähän luottamuspulainen sen suhteen, että voisi huoletta pitää naperoaan vapaana aitaamattomassa ulkotilassa, sillä luoksetulovarmuus vieraassa ärsykkeellisessä ympäristössä on joka toinen kerta 100% ja joka toinen taas 0%... Jos sitä sitten siellä koirakoulussa oppisi...

Mitäköhän muuta... Nyt en jaksa omista aivotoiminnoista ynnä muista tapahtumista sen enempää, jätetään se jollekin toiselle kerralle. Mutta jos jollekulle tulee mieleen jotain kysymyksiä Morista ja Morkkiksen mammasta, niin vastaan mielelläni. Mori rakastaa fanipostia. Puspus ♥